Jouluaattoaamuna mökillä

Lumisade alkaa jouluaattoaamuna. Järvenselkä hukkuu valkeuteen.

Sisällä on lämmintä valoa. Porkkanalaatikko menee uuniin, muut laatikot odottavat vuoroaan. Koko päivälle on luvassa kypsyvien joululaatikoiden tuoksua. Mies tekee vielä rosollin. Sitä ei olekaan ollut joulupöydässä aikoihin!

Pikkuruinen kuusi haettiin omasta metsästä ja koristeltiin poikkeuksellisesti jo aatonaattona.

Kuusen hennot oksat eivät kestä painavia koristeita, eivät edes sähkökynttilöitä, vaan ne on viritelty terassille. Afrikasta tuodut eläimet pääsevät toki ihmettelemään suomalaista mökkijoulua.

Kun joulupuuro on syöty ja pieni napostelupöytä katettu, on aika lähteä kuuntelemaan lumisadetta ja metsän hiljaisuutta.

Iltapäivällä lämmitetään sauna, juhannuksena pakastettu saunavihta on jo sulamassa. Rauhanranta hiljentyy joulun viettoon. Pikkupojat tuovat vilskeen huomenna!

Hienoja elokuvia rakkaudesta

Viikon sisällä kaksi hienoa elokuvakokemusta! Ne ovat pyörineet alitajunnassa koko ajan ja vaatineet saada enemmän huomiota kuin hetkittäin välähteleviä stillkuvia tai yksittäisiä repliikkejä. Nyt kun piparkakut tuoksuvat, joulusiivous on tehty, laatikot ja piirakat pakastettu, yritän tiivistää muutaman rivin maanantaiaamujen elämyksistä.

Saksalaisen Maren Adenin ohjaama erikoinen komedia, nimeltään Isäni, Toni Erdmann tuli perjantaina teattereihin. Ranskalainen Nicole Garcian draamaelokuva Kaikki mitä rakastimme on vasta tulossa. Molemmat ohjaajat ovat naisia, molemmat elokuvat ovat saaneet ylistävää palautetta ja kilpailleet viime keväänä Cannesissa, ja molemmissa käsitellään mitäpä muuta kuin rakkautta ja ihmissuhteita.

Kaikki mitä rakastimme -elokuvan julistetta ei maanantaina vielä löytynyt Niagarasta.

Mutta ihan erilaisia ne ovat ja siksikin niin kiehtovia. Toisessa käsitellään isä-tytär-suhdetta, toisessa aviopuolisojen suhdetta ja ennen kaikkea vaimon kokemia tunteita. Isäni, Toni Erdmann -elokuvassa vaikeaa aihetta käsitellään komedian keinoin, Kaikki mitä rakastimme on tyylilajiltaan perinteisempi.

Ikuisena romantikkona kallistun ehkä enemmän ranskalaisen elokuvan puoleen, sen mukana kun pääsee 1950-luvun Provencen laventelipelloille, sadonkorjuujuhliin ja kauniisiin merenrantamaisemiin, vaikka tunnelmat eivät aina niin levolliset ja ihanat olekaan. Ja kuulee (ja ymmärtää!) ranskan kieltä.

Saksalaisohjaajan elokuvassa ollaan Romanian Bukarestissa ja nykyajan bisnesmaailmassa, ja sellainen kurkistus on toki mielenkiintoinen, avartava ja täytyy tunnustaa - aika pelottava. Uskottavuudesta en osaa sanoa, ja kuulisin mielelläni kommentteja elokuvasta heiltä, jotka itse elävät sellaisessa maailmassa.

Isäni, Toni Erdmann -elokuvan alussa esitellään isä, joka asuu yksin vanhan koiransa kanssa. Tuttavat ja sukulaiset ovat tottuneet hänen omalaatuiseen huumoriinsa, mutta katsojan (ja postinkantajan) hän aluksi hämää esittämällä muka veljeään. Isän nimi ei oikeasti ole Toni Erdmann, naamioituminen on hänen juttunsa ja hän ilmestyy yllättäen paikalle erilaisissa valeasuissa milloin missäkin.

Näkökulma vaihtuu tyttäreen, kun etäiseksi jäänyt isä tulee yllätysvierailulle hänen työpaikalleen. "Oletko sinä onnellinen?" kysyy isä tyttäreltään ja ymmärtää vastauksen niin, että häntä tarvitaan. Konsulttitytär Ines (Sandra Hüller) tekee uraa eikä juuri mitään muuta. Kun isä pikku hiljaa hivuttautuu hänen maailmaansa, ovat seuraukset yllättävät.

Yhtä vähän voi kertoa ranskalaiselokuvan juonesta, ettei pilaisi katsomiskokemusta. Elokuva on pitkälti takaumaa, jossa päähenkilö Gabrielle (Marion Cotillard) palaa nuoruuteensa, avioliittonsa alkuun ja kiihkeään rakastumiseensa parantola-aikanaan. Juuri kun katsoja ajattelee ymmärtävänsä Gabriellen elämää, tapahtuu yllätyskäänne. Näin elämän pitääkin mennä, ajattelen ja pyyhin salaa kyyneleitä.

Kaikki näyttelijät sivuosia myöten ovat hyviä ja pääosien esittäjät loistavia. Niin Gabriellen kuin Inesin kasvot puhuvat paljon.

Isäni, Toni Erdmann, on kepeän pinnan alla hyvin älyllinen ja vakava elokuva. Kaikki mitä rakastimme on kaunis, kiihkeä, herkkä ja vaikuttava elokuva. Molemmat tarinat kannatti kertoa!

Kaappien kätköistä kaunista

Meillä ei todellakaan ole siivottu kaappeja jouluksi. Muukin siivous vielä odottaa inspiraatiota. Joulutavaroita etsiessä on vähän kuin vahingossa osunut silmiin sellaista, joka on vuosia maannut katseilta piilossa jossain kaapissa tai laatikossa.

Yksi kauneimpia omistamiani astioita on vuosia sitten Pojalta joululahjaksi saatu teemuki. Olen käyttänyt sitä viime aikoina aika harvoin, se kun tuntuu vaativan hellää erityiskohtelua ja käsin tiskaamista. Ja oikeastaan siitä pitäisi juoda vain haudutettua vihreää teetä, jota en ole saanut aikoihin ostetuksi. Muistan kyllä ne pakkastalvien iltapäivät, jolloin korjasin tekstejä, poltin kynttilää ja join kannukaupalla teetä juuri tästä mukista. Mutta niistä on siis aikaa.

Tänään oli vihdoin kauniin mukin ilta. Teenä oli "vain" rooibosta, mutta maustoin sen luomuhunajalla. Nyt muki pääsee taas jokapäiväiseen käyttöön, päätin. Taidan selvitä talven yli, kun minulla on näin upeaa seuraa!

Toinen kappien kätköistä tänä vuonna pelastettu kaunotar on joulukranssi, jota voisi ehkä pitää kitchinäkin. Havukranssia emme ole hankkineet emmekä saaneet. Pari vuotta sitten naapuri lahjoitti hienon itse tekemänsä kranssin eikä sille ole löytynyt vertaista kauppojen tarjonnasta. Mutta tämä vanha koriste pääsi nyt toivottamaan meille tulijat tervetulleiksi. Varsinkin kun aurinko osuu enkeliin, kranssi tuntuu kasvavan pientä kokoaan suuremmaksi.

Suurin osa aiemmin hankituista joulukoristeista jäänee tänäkin vuonna käyttämättä. Minusta yksinkertaisuus on kauniimpaa kuin kirjavuus; yksittäiset kauniit esineet pääsevät paremmin esille eivätkä huku kaaokseen. Siksi vain muutama koriste kerrallaan esille. Niiden kanssa voi fiilistellä ja muistella, missä ja milloin ne olivat mukana.

Jouluostoksilla

Sana joululahja herättää ristiriitaisia tunteita. Sisältävätkö joululahjat varmasti kauniita ja lämpimiä ajatuksia vai ovatko ne vain pakkomuistamista? Mitataanko lahjan arvo rahassa? Pitäisikö hankkia ensisijaisesti käytännöllistä vai kaunista? Miten hikisessä tungoksessa uupuneena voi välttyä tekemästä hölmöjä hankintoja ja olla sortumatta heräteostoksiin? Ovatko joululahjat turhaa kulutusta?

Kuulun niihin, joiden mielestä jouluun kuuluu lahjojen antaminen ainakin läheisimmille. Koska en osaa tehdä enkä jaksa opetella tekemään niitä itse, ne on hankittava muualta, siis ostettava. Vuosien aikana on käyty keskusteluja ja tehty sopimuksia siitä, mikä on sopiva määrä lahjoja, kenelle lahjoja hankitaan, millaiset lahjat ovat toivottavia. Välillä olen ostanut joululahjaksi vain kirjoja, joskus olen antanut aineettomia lahjoja, joskus sortunut viime hetken kiireessä ja paniikissa johonkin ajattelemattomaan lahjaan. Yllättävän harvoin olen ollut sovussa ja rauhassa itseni kanssa tämän lahjaongelman keskellä. 

Lapsena opin, että naapureitakin muistetaan jouluna, ja yritin aikani toteuttaa oppia. Alkuun se oli tosi mukavaa, sitten tuli tunne, että se voikin olla naapureista kiusallista. Viime vuonna eräs kukkakauppias puhui hyasinttien vaihtoviikoista tarkoittaen nimenomaan näitä "pakollisia muistamisia": kun saan kukan, on annettava kukka takaisinkin. Minä en mielestäni odottanut mitään vastalahjoja, mutta kieltämättä alkoi tuntua erikoiselta, kun muistamisista ei saanut minkäänlaista palautetta. 

Vuosi vuodelta hankittavien lahjojen määrä on vähentynyt: muistettavat lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja niiden aikuisten, joiden kanssa lahjoja on ollut tapana vaihtaa, määrä on pienentynyt. Luulisi siis ongelman helpottaneen ja ristiriitaisten tunteiden selkiintyneen. Ihan vielä en ole sinne asti päässyt, se on tullut tämän joulun alla todistettua, mutta matkalla ollaan! 

Jos nyt kuitenkin päättää lähteä jouluostoksille, se kannattaa tehdä hyvin levänneenä ja pää kirkkaana. Parasta on, jos on kotona tehnyt selkeän listan, mitä aikoo hankkia ja mistä sen löytää. Sitten voi rauhassa suunnistaa suorinta reittiä ostokselta toiselle. Harha-askeleet voi ottaa puhtaasti nautintona ja hypistellä ja ihastella kaikkea sellaistakin, jota ei ole aikomustakaan ostaa.

Itseäkin on lupa jouluna ilahduttaa ja jouluostoksille voi joskus lähteä ihan vain tunnelman takia. Nautiskelupaikkoja ovat ehdottomasti myyjäiset. Steinerkoululla oli tänään ihastuttava jouluinen rauha, vaikka myyjiä ja ostajia oli runsaasti paikalla. Sieltä päätyi kassiin kaikenlaista pientä, enimmäkseen omaksi jouluiloksi. Herkkubuffetpöytä oli mieluisa yllätys; täytyyhän ostoksilla levähtääkin.

Tänään oli myyjäisiä joka puolella, ja Ahlmanillakin poikettiin, vaikka ostokset jäivät tällä kertaa aika vähäisiksi.  Samalla tuli tehtyä reipas kävelylenkki aurinkoisessa pakkassäässä.

Eilen tein pikavisiitin Tampereen joulutorille, josta kaikki kuvat ovat. Sinne täytyy vielä mennä toisenkin kerran: Pyynikin munkkikahvila jonakin joulunaluspäivänä on jo perinne.

Taas jännitetään!

Ampumahiihdon maailmancup on alkanut ja Kaisa Mäkäräinen on aloittanut tarjoamalla taas kiihkeitä hetkiä kotikatsomoonkin.

Kaatuminen ensimmäisessä kisassa keskiviikkona ja peräti viisi ohilaukausta (niitä oli runsaasti muillakin), hopeaa lauantain pikakisassa ja tänään viides sija takaa-ajossa. Tasaisuudesta ei siis voi puhua, mahdollisuuksista kyllä. Hiihto kulkee, ammunta heilahtelee - ja katsoja elää jännityksessä jokaisella ampumapaikalla.

Vajaan tunnin kestävä kisa pakottaa hyppäämään välillä sohvalta ja hihkumaan villisti, välillä täytyy melkein peittää silmät tai ainakin suunnata katse muiden kilpailijoiden tuloksiin, välillä huokaistaan pettymyksestä ja hetken päästä jo taputetaan. (Käytän passiivia, tarkoitan itseäni ja ehkä muutamaa muutakin Kaisa-fania, joiden käytöksestä en kyllä tarkkaan tiedä. Kisan jälkeen vaihdetaan WhatsApp-kommentteja yhden kollegan kanssa, joten oletan että kaltaisiamme on enemmänkin.)

Kaisa säntäämässä takaa-ajoon kakkossijalta tänään.

Kaisan tyyliä maastossa. Tänään hän oli nopein hiihtäjä.

Tässä vaiheessa kaikki on vielä mahdollista. Neljäs ampumapaikka vie mitalihaaveet.

Vielä kaksi kisapaikkaa ja viidet kisat ennen joulua. Toivottavasti Kaisa pysyy terveenä ja jaksaa ilahduttaa katsojia mahdollisimman monissa kisoissa. Ilman Kaisaa tuskin tulisi lajia seurattua.

Mökillä pikkujoulun aikaan

Mökin jouluvalmistelut aloitetaan ajoissa. Ensimmäiseksi herätellään mökkitonttu työnjohtajaksi, valvomaan että kaikki tehdään rauhassa ja hyvällä mielellä. Mökkijoulussa ei ole lupa stressata, täällä nautiskellaan ja kuunnellaan sydämen ääntä, jota myös intuitioksi kutsutaan. Perinteitä ei vielä ole niin paljon, että nekään kahlitsisivat.

Mutta niin siis todellakin näyttää käyvän, että taas suunnistetaan tänne muutamaksi päiväksi joulun aikaan. Kylpyläjouluvaihtoehto tai ulkomaanmatka alkoivat tuntua kalseilta ideoilta. Nyt on hyvä valmistella mökkiä siihen kuntoon, että tänne on mukava tulla.

Kauppareissulla  ostetaan nykyään harvoin muuta kuin ruokaa, nyt valkoinen ikkunasydän alkoi tuntua erittäin tarpeelliselta. Päivänvalossa se näyttää erilaiselta kuin illan pimennyttyä. Heräteostos ei harmita yhtään!

Ulkovalotkin on viritelty. Keväällä leikatut pensaat, joihin ne sommiteltiin, ovat vielä aika pieniä ja päivällä valot näyttävät hukkuvan maisemaan, mutta illalla nekin valaisevat kauniisti. Miehen hankkimia "mäntyvaloja" kokeiltiin eilen. Niillä saadaan poimittua pimeydestä ihailtavaksi joku haluttu yksityiskohta.

Pikkupoikia odottaa papan tekemä mäki, jota voi huristella rantaan päin. Toivottavasti lumet säilyvät jouluun asti!

Valoisaa aikaa on vain muutama tunti eikä sitä kaikkea kannata käyttää puuhastellessa. Välillä on tehtävä polku rantaan ja avattava mielensä ja sydämensä avaruudelle.

Järven selkä lainehtii vielä vapaana, rannoilla on heikko graafisesti kuvioitu jääpeite. Sen alta voi kuulla laineiden liikkeen, vaikkei liikettä pinnalla huomaakaan. Vielä ei ole asiaa jäälle, mutta ehkä jouluna jo on pikku jäänmurtajille töitä laiturin jääpuikkojen katkomisessa. Pakkanen kiristyy.

Minna ja minä

Makaan sohvalla aamiaisen jälkeen silmät ja ajatukset sumeina. Kurkkukipu valvotti yöllä, aamu meni aivastellessa ja nyt, kun ei ole suoranaista pakkoa tehdä jotain erityistä, annan periksi väsymyksen tunteelle. Päivän sudoku on mukana verukkeena (aivot eivät millään tuota oikeaa sanaa, tätä en varsinaisesti hae). Aivovoimistelua edes muka, kun muu liikunta on ollut muutaman päivän minimissä.

Sudoku ei ratkea. Sen sijaan muistan paidan, joka aamulla tarttui vaatekaapista käteen. Ihan vahingossa ja ajattelematta. Olen pukenut sen ylleni viimeksi muistaakseni maaliskuussa 2014, vuodesta en ole ihan varma, mutta maaliskuusta olen: silloin on Minnan syntymäpäivä. Miksei marraskuussakin voisi ajatella Minnaa, nythän Minnan energialla vasta kysyntää onkin.

Oliko Minnalla ikinä aikaa ja mahdollisuutta löhöillä kuten minulla nyt? Kyllä 1800-luvullakin flunssa joskus iski, mutta jäivätkö työt tekemättä?

Talitintti lennähtää ikkunan pieleen ja muistuttaa, että kullakin ajalla on omat tapansa. Seitsemän lapsen äiti, bisnesnainen ja aikansa älykkö, Kuopion (ja koko Suomenkin) kulttuuripiirien keskeinen vaikuttaja ei varmaankaan ollut yksin eikä ilman apulaisia. Saattoi hänkin siis ehkä joskus sairastaa, luovuttaa edes hetkeksi. Vaikka vaikea sitä on uskoa, kun ajattelee, mitä kaikkea hän sai aikaan, mihin ehti puuttua ja ottaa kantaa.

Minnassa on aina kiehtonut käsittämätön taito yhdistää taiteilijan, liikenaisen, yhteiskunnallisen vaikuttajan ja perheenäidin roolit.

Minun iässäni Minna oli jo joutunut luovuttamaan, levännyt melkein kymmenen vuotta Kuopion isolla hautausmaalla, korttelissa 5, pääkäytävän oikealla puolella, lähellä sankarihautoja.

Kampean itseni sohvalta, sudoku saa jäädä. Eiköhän tässä jotain kuitenkin jaksaisi tehdä. Arkisia askareita ensin: pyykkiä koneesta ja koneeseen, ruokaa Miehelle ja itselle, pakkaamista mökkireissulle. Sitten huomisen valmistelua, opetusryhmän joulukuun ohjelman suunnittelua, tuntien miettimistä, ongelmatilanteiden ratkaisuyrityksiä. Kovin pientä, mutta minun maailmassani juuri nyt ihan sopivasti.

Kannattaa antaa sattumalle mahdollisuus vaatevalinnoissakin! Vai onko mikään sattumaa?

Pyydän anteeksi tuttavallista etunimen käyttöä. Itsekin olen jakanut siitä aikanaan pyyhkeitä nuorisolle, jolle piti muka opettaa kunnioittavampaa puhetyyliä. Jokohan siitä on päästy? Canth kuulostaa niin paljon kaukaisemmalta kuin Minna.

Tahtojen taistelua

Pikkulasten kanssa ei saisi olla aikatauluja. Parasta olisi, kun voisi heittäytyä täysillä lasten maailmaan, kuunnella herkästi ja antaa aikaa. Loputtomasti. Uudet ideat ja tutkimustehtävät vievät mennessään niin, että siinä aikuinenkin herkästi unohtaa ajankulun, saati sitten neljävuotias, jolle ei ole olemassa sanaa kiire. Toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.

Pikkuveljellä kuitenkin on sisällään kello. Se sanelee ruokailut ja nukkumiset aika tarkasti. Jos aikuinen  osaa tarkkailla sitä kelloa, on yksivuotiaan elämä tasapainossa. Eli kun pikkumies alkaa kiivetä syöttötuoliinsa, se todellakin tarkoittaa, että on välipalan aika. Ja kun pikku nyrkit hierovat silmiä, on paras pistää poika petiin tai vaunuihin, joissa uni tulee hetkessä houkuttelematta. Hämmentävää on, että nämä toimet tapahtuvat joka päivä aika tarkkaan samaan aikaan, siis tämän aikuisten kellon mukaan.

Mutta miten yhdistetään nämä kaksi maailmaa: kellon tarkka ja kelloton? Ja miten tehdään se niin, että molemmat ovat tyytyväisiä, kokevat että heitä kuunnellaan ja että heidän tarpeensa ovat tärkeitä, ilman että toinen joutuu aina joustamaan?

Aikuisen tehtävä on tasapainoilla tässä välissä. Mielellään tietysti niin, ettei aikuinen menetä hermojaan, että tunnelma säilyy hyvänä.

Kotona tehtävä on suhteellisen helppo. Sitten kun lähdetään kotoa pois, haasteet kasvavat.

Menimme eilen poikien kanssa lounaalle kahvilaan, jonka lounasaika on 11-13 ja jonne on jonkin verran kävelymatkaa. Tavoite oli päästä matkaan heti yksivuotiaan herättyä aamupäiväunilta, niin että voisimme nauttia rauhassa sekä matkasta että lounaasta. Vanhasta kokemuksesta tiesimme, että matkallakin on syytä varautua lukemattomiin pysähdyksiin.

Yksivuotiaan osalta kaikki meni suunnitelmien mukaan. Neljävuotias ei ollut yhtään innostunut pukemisesta eikä mistään, mikä olisi edistänyt ulos lähtöä. Hauskat (aikuisen mielestä) houkuttelut eivät purreet, niille vain naurettiin. Tiukka puhekaan ei tehonnut, ei vetoaminen lounasajan loppumiseen, ei edes se, että valmis pikkuveli lähti papan kanssa edeltä. Tunnelma alkoi kiristyä, mummo sortui jo uhkailemaan lähtevänsä pian yksin. Tosi noloa.

Yhtäkkiä mieli vain muuttui, vaatteet sujahtivat päälle pikavauhtia ja hetkessä oltiin ulkona. Lounaalle ehdittiin ajoissa, vaikka matkalla toki piti hoputtaa muutaman kerran, ihan kaikkea ei voitu pysähtyä ihmettelemään vaikka mieli teki.

Lounaspaikka on siitä mukava, että siellä on yleensä muitakin lapsia ja leikkitilaa, jossa on hauska viivähtää hetki sulattelemassa ruokaa. Tai hetki ja hetki. Aikuiselle riittäisi lyhyempikin tuokio, lapset haluavat juosta ja tutkia paikkoja ja leluja aina vain uudelleen ja uudelleen. Täydellä vatsalla pinna ei kiristy ja lasten kanssa on kiva touhuta.

Kotimatkalle päästiin lähtemään kohtuullisessa ajassa, mutta vauhti pysähtyi kahvilan pihaan, josta löytyi pieni kasa lunta. Pihasta ei liikuttu eteenpäin, ei vaikka aikuiset yrittivät mitä. Ja taas se kello alkoi käydä aikuisen päässä: pikkuveljen täytyy kohta saada välipalaa, kuiva vaippa ja päiväunet. Ja kotiin on vielä käveltävä.

Papan oli otettava neljävuotiasta kädestä ja sanottava, että nyt mennään, kun mikään muu ei näyttänyt tehoavan. Sitten käytiin keskustelua siitä, kuka saa määrätä ja miksi ja miksi muitakin on kuunneltava ja miksei voida tehdä vain sitä, mitä neljävuotias haluaa.

Onneksi pikkuveli on sopeutuvaista sorttia ja kuunteli toisten sanailua rauhallisena. Ja onneksi isoveli sai ihan omaa aikaa ja jakamatonta huomiota isovanhemmilta, kun pikkuveli veteli kotiin päästyään pitkät päiväunet.

Rauhallinen parituntinen teki hyvää kaikille. Sitten aikuiset jaksoivat taas tuomaroida lasten leikkejä, joissa on nyt se vaihe, että isomman mielestä pienempi hajottaa ja sotkee eikä saisi tulla mukaan, ja pienemmän mielestä kaikki mitä isoveli tekee näyttää tosi kiinnostavalta. Vain yhden pienen orastavan kiukkukohtauksen jouduimme todistamaan, mutta onneksi siitä selvittiin neuvottelemalla.

Kahdella aikuisella on täysi työ pitää päivän tilanteet hallinnassa ja luotsata lapsia niiden läpi. Mutta voi kuinka mukavaa työtä se on!

Harmitusta, jopa raivoa

Tänään olen jo rauhoittunut. Toissapäivänä kihisin raivosta. Olin aika lähellä tehdä ikäviä juttuja, jotka olisivat varmasti jälkeenpäin harmittaneet. Onneksi en tehnyt, vaan lähdin kävelylle ja annoin ajan kulua.

Tihkusade liuotti ylimmän raivokerroksen, reipas kävely tasasi mieltä ja palautti pisaran suhteellisuudentajua. Yöunien jälkeen saatoin jo ajatella muutakin, niitä mukavia asioita.

Tänään iltapäivällä jaksoin vielä avautua ihmiselle, joka tietämättään edusti suuttumukseni alkuperää. Ihan nätisti sen tein, selitin ja pyytelin lopuksi anteeksikin. Mutta hän siis yritti iloisesti myydä minulle juuri sitä tuotetta, jonka takia olin menettää hermoni.

Tällaisia tunteita ja aikuiselle ihmiselle noloa käytöstä saa aikaan internet-liittymä. Ihan mitätön asia maailman ongelmien mittakaavassa, ja siksipä oma käytös ei tunnu ollenkaan hyväksyttävältä.

Tänä digitaalisuuden kulta-aikana (vai onko se vasta tulossa?) toimiva netti on kuitenkin ihan pakollinen varustus. Meillä yritettiin omin erittäin asiantuntevin miesvoimin korjata toimimatonta nettiä viikonlopun aikana. Ei onnistunut. Sitten oltiin yhteydessä ko. yhtiön vikapalveluun. Ei vastannut. Maanantaiaamuna Mies marssi fyysisesti paikalle, sai uusia ohjeita (ja sivumennen sanoen osti uusia laitteitakin) ja taas oltiin puhelimitse yhteydessä vikapalveluun. Vihdoin puolen tunnin jonottamisen jälkeen saatiin yhteys ihmisääneen mutta ei välttämättä ratkaisua ongelmaan.

Ainakin kuusi tuntia kaiken kaikkiaan painiskeltiin tämän asian kanssa ja puhuttiin outoa kieltä. Nyt on postissa odottamassa noutamista uusi modeemi. Ehkä se palauttaa netin, ehkä ei.

Miten tällaisessa tilanteessa toimivat ne ikäihmiset, joilla ei ole kotona insinöörejä tai lapsia, jotka ymmärtävät jotain tietotekniikasta? Onko mitenkään kohtuullista odottaa, että ihmiset osaavat itse selvittää ongelmien lähteet, kun ongelmia väistämättä ilmenee? Kuka korvaa ne työtunnit, joita erilaisten vikojen ratkomiseen käytetään? Pitääkö kaikkien opetella tietotekniikan asiantuntijoiksi?

Pikkupojilta olen oppinut, että harmitus halataan pois.

Tätä harmitusta on vaikea halata. Olin raivon puuskassa heittää tietokoneet ja televisiot pihalle. En suostunut hyväksymään sitä, että koneet hallitsevat kotia ja mieltä. Olin suuttunut kaikkien mummojen puolesta.

Hyvä renki mutta huono isäntä. Täytyy olla varuillaan, ettei renki muutu isännäksi.

Tämän meille uuden ihmelaitteen avulla pääsen nyt nettiin ja tämäkin vuodatus lähtee maailman tuuliin. Tämän verran tämä mummo ymmärtää!

Muotialan marraskuu

"Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin."

Tehty, paitsi suppilovahverot eivät ehtineet meille asti ennen lumen tuloa, mutta tänään sain vielä opiskelijan itse tekemää hapankaalia.

"Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen kolooon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja nauravat lämpimässä ja yksinäisyydessä."

Onneksi on kaukolämpö ja miellyttävä lattialämmitys, villasukkia ja mukavia huopia.

"Ja joskus aamuhämärissä hän tiesi, että hän halusi matkustaa erääseen laaksoon, missä hän oli ollut hyvin kauan sitten. Oli hyvinkin mahdollista, että hän oli vain kuullut puhuttavan tuosta laaksosta tai kukaties lukenut siitä, mutta sehän oli yhdentekevää."

Kirjastosta saa äkkilähtöjä; kävin Kristina Olssonin Daavidin tähtien mukana Tukholmassa ja Israelissa ja Johanna Venhon henkilöiden mukana Kaukana jossain onnenmaassa. Välillä on lupa rentoutua muidenkin kuin kirjapiirin kirjojen parissa.

"Sinä iltana taivas oli aivan kirkas. Ohut jää ritisi homssun tassuissa, kun hän kulki puutarhan poikki. Laakso oli pakkasesta hiljainen, ja lumiset rinteet hohtivat vaaleina."

Keskikaupungilla lumi on muuttunut ruskeaksi loskaksi, meillä on vielä valkeaa ja puhdasta. Oliko talvi tässä? Tuuli ei enää puhalla purevasti, ilma on kevyttä hengittää. Mutta jos ei huvita hikoilla lenkillä, ikää voi pidentää muutenkin.

Sitaatit Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu -kirjasta, lehtileikkeet marraskuun Aamulehdistä

Miksi Iso-D ei innosta?

Musiikkidokumentteja tulee tänä syksynä liukuhihnalta. Viime viikolla Beatles, joulukuun alussa Eput ja nyt on ajankohtainen Danny. Apulannasta kerrottiin aiemmin syksyllä draamaelokuvan keinoin, Danny-elokuva on perinteistä dokumenttia.

Itselläni oli aika lailla ennakko-odotuksia; Beatles-dokumentti oli palauttanut mieleen nuoruuden ja näyttänyt, miten hyvä musiikkidokumentti vetoaa tunteisiin.

Samaan aikaan Beatlesien hurjan maailmanvalloituksen kanssa valloitti suomalaisia tanssilavoja näillä kulmilla uudenlainen nuorisomusiikki, jota Danny teki tunnetuksi. Beatlesit tekivät vaikutuksen musiikillaan ja persoonillaan, Danny mitä mielikuvituksellisemmilla show-kiertueillaan. Enkä halua nyt vähätellä Ilkka Lipsasen laulutaitoja.

"Toisien kanssa kun sä tanssit, niin aina levy silloin soi kauan",  "Polttaa, kesäkatu miestä, kosteaa höyryä nousee tiestä", "Seitsemän kertaa seitsemän, koetellut on koura kohtalon", "Tuuliviiri yllä talon katon, monelta se huomaamatta jää" , "Vähän ennen kyyneleitä jokin merkki mulle anna sanaton" ja niin edelleen. Lukuisat Dannyn lauluista ovat mielen pohjalla, ei tarvitse kuin vähän sohaista ja ääni, joka aikanaan sai jotain liikkeelle, alkaa soida.

Mutta tämä uusi dokumentti, se ei soi eikä herätä oikein tunteitakaan, vaikka on kyse ilmiöstä, joka kuuluu vahvasti omaan nuoruuteeni. Olen jopa ollut seuraamassa yhtä Danny-show`ta 70-luvun vaihteessa Kajaanissa. Nimenomaan seuraamassa, en kirkumassa eturivissä ja silloinkin muistan poistuneeni tilaisuudesta pikemminkin ihmeissäni, en ihastuksissani.

Danny halusi aikanaan tehdä kaiken isosti ja tuoda lavalle hätkähdyttäviä, tummasävyisiä, aika väkivaltaisiakin juttuja. Lavalla nyrkkeiltiin ja tapeltiin, kokeiltiin pyrotekniikkaa ja erikoisia esiintyjiä, jopa käärme kuului yhden kiertueen esiintyjäjoukkoon. Tanssityttöjä ja taustalaulajia, valtavasti rekvisiittaa ja esiintymisasuja kuljetettiin ympäri Suomea.

Tämän kaiken tiesin ja näitä asioita dokumenttikin kertaa. Välillä kurkistetaan pikkuisen henkilökohtaisen elämän puolelle eli kerrotaan lyhyesti Ilkka Lipsasen lapsuudesta Porissa ja nuoruudesta Helsingissä. Musiikillisiksi saavutuksiksi katsotaan esiintymiset Cannesissa ja Rio de Janeirossa. Iso osa elokuvassa on annettu ikääntyneelle Dannylle, joka kuljeskelee muistelemassa joitakin elämänsä käännekohtia ja tapaa ikätovereitaan, joista jotkut ovat saaneet muutaman monologinkin.

Aika paljon puhuvia päitä, liian vähän musiikkia. Ehkä siinä on yksi syy, miksi dokumentti ei kolahda. Nuorta Dannya katselisi mielellään, tämän ikääntyneemmän kanssa on toisin. En voi olla ihmettelemättä, miksi hän on kaikkialla pukeutunut järkyttäviin urheilushortseihin ja tennissukkiin. Mies joka on ollut naimisissa vaatefirman omistajan kanssa ja on aina ollut ilmeisen tarkka esiintymisasuistaan! Vai puhutteleeko juuri tällainen pukeutuminen Dannyn varsinaisia faneja, niitä lavan reunalla kirkuneita tyttöjä, jotka ovat ikääntyneet idolinsa kanssa ja ovat nyt onnellisia päästessään samaan valokuvaan Dannyn kanssa?

Dokumentin tekijöillä on ollut käytössään valtava aineisto. Ainakin mikäli uskomme ohjaaja Sakari Saksaa, joka luetteli vaikuttavan määrän lukuja ennen elokuvan esittämistä. Tähän hän on sitten työryhmänsä kanssa päätynyt, joku muu olisi ehkä tehnyt toisenlaista jälkeä. Historian tutkijoilla on aina samat ongelmat: mitä jätetään pois, mikä on kiinnostavaa, mikä näkökulma valitaan. Danny-elokuvassa näiden kaikkien kanssa olisi parantamisen varaa. Siis minun mielestäni, se ikuisesti nuori ihailija voi olla ihan eri linjoilla.

Danny oli laulaja ja viihdetaiteilija erityisesti 60-luvulla. Sitten hänestä tuli liikemies, ison D-tuotannon pyörittäjä. Minä en muista Dannyn 60-luvun jälkeistä musiikkia juurikaan (vain Tahdon sulle olla hyvin hellä), henkilön kyllä.

Traaginen Armi Aavikko -episodi muistuttaa tämän Danny-liikemiehen henkilökohtaisesta puolesta. "Olisitteko te voineet vastustaa hänen charmiaan?" kysyy Danny elokuvassa. Ja vastaa: "Minä en." Tämä on elokuvan harvoja draamallisesti vaikuttavia kohtauksia, josta jäävät mieleen niin Armin raikas kuva kuin Dannyn tunteikkaat repliikitkin.

Naisia Dannyn ympärillä riittää edelleen. Tänä vuonna otsikoissa ollut tangokuningatar Erika Vikmankin vilahtelee kuvissa, jopa laulaa. Ja minä tunnen itseni tirkistelijäksi.

Vaikka Danny ja hänen musiikkinsa eivät olekaan minun juttuni, niin toki elokuvasta olisi voinut sellainen tulla. Paljon olisi pelastettu silläkin, että olisi päästetty Kirka ääneen. Nuori Kirka, joka kuului Dannyn talliin ja jonka lavaesiintymistä oikeasti odotin, oli kuitattu pienen pienellä maininnalla.

Valtava määrä korvapuusteja (ihan liikaa kahdelle) paistui lauantain, 60-luvun ja vähän Dannynkin kunniaksi.

Parhaat pääsevät pakkaseen odottamaan pikkusyöjiä, epäonnistuneimmat hotkaistiin itse päiväkahvilla. Tämäkin on jo 60-luvulla opittu tapa. 

Aika paljon juttua dokumentista, jolle kuitenkin antaisin vain kaksi tähteä. Tämän lisäksi käytiin Miehen kanssa tunnin lenkin ajan keskustelua kyseisen elokuvan liepeillä. Voiko liikemies olla Taiteilija (isolla T:llä)? Vaikuttaako elossa oleva dokumentin kohde liikaa painotuksiin? Kenen ehdoilla ja ketä varten tällainen filmi on tehty?

Isojen asioiden päivä

Pari sanaa päivästä, joka jää historiaan. Vain hajahuomioita, ei ollenkaan oivalluksia.

Aamu valkeni Amerikan uutisten myötä. Meilläkin seurattiin aamu-tv:n ohjelmaa, mikä on tosi poikkeuksellista. Ehkä on väärin sanoa, että aamu valkeni, pikemminkin se tuntui pimentyvän.

Monitoimitalolla vaihdettiin vahtimestareiden kanssa ensimmäiset poliittiset kommentit. Vielä tyrmistyneempiä oli osa opettajista. Kiihkeää keskustelua oli vaikea saada käännettyä "omiin ongelmiin". Ainakin yksi opiskelijoistakin aloitti heti sisälle tullessaan vuolaan tunteellisen yksinpuhelun (englanniksi, suomi oli nyt unohtunut) siitä, kuinka pettynyt hän on ja kuinka hän ei pidä Trumpista.

Häntä täytyy muistaa lohduttaa Trumpin kannattajan lausahduksella, jonka Tytär välitti Amerikoista: "Hillary doesn`t protect women, real men do." Ja aika sovinnollinen oli ko. herran ensimmäinen puhekin verrattuna vaalipuheiden uhoamiseen.

Tampereella on tapahtunut tällä viikolla muutakin, ihan omasta takaa kansaa jakavaa poliittista toimintaa. Myöhään maanantai-iltana kaupunginvaltuusto sai vihdoin aikaan päätöksen ratikka-asiassa.

Kun poikettiin Miehen kanssa oppituntien jälkeen hallissa lounaalla, päästiin arvioimaan molempia viikon isoja asioita "tavallisen tamperelaisen" näkökulmasta. Siellä tiivistettiin tutussa täpötäydessä kahvilassa niin, että mahduimme samaan pöytään kahden muun ruokailijan kanssa. He olivat meille ja toisilleenkin tuntemattomia mutta kyseinen seikka ei mitenkään haitannut mielipiteiden vaihtoa. Pöydästä löytyi sekä ratikan kannattajia että vastustajia. Ihan sulassa sovussa kumminkin. Hallin keskustelussa kiinnostivat enemmän Tampereen kasvuun ja vetovoimaan liittyvät kysymykset kuin kaukaisen maan presidentit. Ihan niin kuin perinteiseen tamperelaisuuden kehtoon kuuluukin.

Kolmas iso ja mielipiteitä jakanut asia on tänään ollut tämä talvi, joka minusta on tullut liian aikaisin. Aika moni suomalainen on ollut kanssani samoilla linjoilla. Sen sijaan marokkolaissyntyinen nainen oli aamulla yllättäen riemuissaan lumesta ja pakkasesta.

Mielipiteitä siis on puolesta ja vastaan. Onneksi saadaan puhua ja ottaa kantaa, valittaa ja olla eri mieltä. Demokratiassa voi tapahtua sellaistakin, mitä ei osata ennustaa. Elämme sekavia, pelottavia mutta mielenkiintoisia aikoja, joiden vaikutuksia ihmisten elämään ei uskalla mennä vielä arvioimaan.

Helpompi on tällaisen tavallisen tamperelaismummon puhua säästä.

Siili ihmettelee marraskuussa tullutta talvea ja jouluista tunnelmaa. Annoimme mekin periksi kaamos/jouluvaloille!

Pinkkejä poneja ja Kalle-vauvan nukuttamista

Huhhuijaa, tänään on huokaistu nelipäiväisen lapsiperherumban jälkeen. On käyty salilla, influenssarokotuksessa, syömässä. On nukuttu päiväunet, yritetty ratkoa sudokua, kuunneltu hiljaisuutta. Eletty tavallista väsyneempää maanantaita.

Kun koti täyttyy muutaman päivän ajan lasten askelista, kiljahduksista, iloisesta höpötyksestä, leikkiin kutsuista, vaatimuksista ja oman tahdon ilmauksista, on päivä lasten lähdön jälkeen tosi hiljainen. Ihanan hiljainen, ainakin siis tämän päivän. Sitten alkaakin jo taas olla ikävä pienten jalkojen tepsutusta.

Tällä kertaa tarjoilin pojille vähän erilaista tekemistä. Tarkoitus oli testata, kelpaavatko pojille ns. tyttöjen lelut (näin ei saa sanoa eikä edes ajatella, tiedän, sellaisiahan ei nykyisin olekaan kuin tyttöjen ja poikien lelut), jotka ovat varastossa tallessa Tyttären jäljiltä. Sieltä löytyi pinkkejä poneja ja pieniä peikkoja, trolleja. Asettelin ne lasten korkeudelle eteisen lipaston päälle, josta ne oli helppo nähdä heti sisälle tullessa. Lipaston alla vaikeammin havaittavassa paikassa pieniä vieraita odotti ohjattava kilpa-auto (Pojan peruja), johon oli ostettu uudet patteritkin.

Ja tottahan pojat uudet lelut heti huomasivat! Pienempi vallankin oli innoissaan poneista, joita hän halaili ja alkoi heti kuljetella uusiin paikkoihin. Tosi pian huomattiin autokin, joka olisi luultavasti aika nopeasti ohittanut ponit, jos sitä ei olisi tarvinnut viedä varikolle huoltoon. Pari kertaa sitä kysyttiin, mutta sitten se unohtui muun touhuamisen ansiosta. Parempi niin, todennäköisesti siitä olisi vain syntynyt riitaa, kun nelivuotiaan mielestä se ei ollut pikkuveljelle sopiva lelu.

Aikuistenkin mielestä on sellaisia tavaroita, jotka eivät sovi yksivuotiaan leikkeihin. Siksipä järjestettiin pikkulegot omaan nurkkaukseen yläkerran työhuoneeseen, jonne kulkemista oli helppo valvoa. Isoveli teki valvontatyötä tehokkaasti sulkemalla oven ja omistautumalla rakennushommille "omassa huoneessaan" kahden kesken papan kanssa.

Molemmat pojat saivat vuorollaan hoitaa Kalle-vauvaa, joka on yli kolmekymmentävuotias Pojalle ostettu nukke. Sitä työnneltiin pinkeissä rattaissa (Tyttären) ja nelivuotias halusi ottaa Kalle-vauvan uloskin ja heijata sitä niin kauan, että se varmasti nukkuu. Sitten se vasta voitiin jättää katoksen alle ja lähteä isompien kanssa puistoon. Kalle-vauvan nukkumisesta pidettiin muulloinkin hyvin huolta, muita "kotileikkejä" pojat eivät vielä kehitelleet.

Tekemisen täytyy selvästikin olla sellaista, että saadaan aikaan jotain näkyvää. Rakentaminen on siis ihan parasta. Jo yksivuotias haluaa rakentaa torneja, jotka hän sitten välittömästi myös tuhoaa. Ja aloittaa taas alusta. Tällaisessa touhussa aikuinen voi hetkeksi taantua, pitää taukoa nelivuotiaan kyselytulvasta, riittää kun ihastelee jokaista pystyssä pysyvää tornia ja taputtaa onnistuneelle kaadolle.

Eniten ihastuneita taputuksia ja huokauksia sai tällä kertaa kuitenkin isompi veljeksistä, joka esitti pianolla säveltämiään ja sanoittamiaan hienoja uusia lauluja. Uskomattoman monipuolinen repertuaari piti sisällään niin avaruusaiheisia kuin bussimatkoista, tuulimyllyistä tai vaikkapa leipureista kertovia lauluja. Kun mummo liikuttui liikaa laulusta, jossa avaruusalus ei päässyt laskeutumaan eikä signaalia löytynyt, esitti pikku pianisti sille vastakkaisen kappaleen, jossa kaikki meni parhain päin.

Nuottivihkona toimii vaikka Talouselämä-lehti. Parhaat laulut löytyvät ehkä kuitenkin Tiede-lehdestä. 

Muumit muuttivat Tampere-taloon

Marraskuun alussa muumit muuttivat Tampereen taidemuseon alakerrasta Tampere-taloon (talviunille toki vielä, enimmäkseen). Poikkesimme eilen ostamassa konserttilippuja itsenäisyyspäiväksi (loppuunmyyty, valitan) ja samalla ihmettelemässä talon muuttunutta ilmettä. Vaikka uusi, elämyksellinen Muumimuseo avautuu vasta toukokuussa 2017, ovat muumit jo aika isosti esillä.

Heti sisäänkäynnin vieressä on muumimyymälä, jossa voi täydentää muumikirja- ja mukikokoelmaansa tai hankkia vaikkapa muumivalaisimen pimeitä talvi-iltoja valaisemaan.

Talvipuutarhassa, johon ensilumi oli jo satanut, voi ihastella digigrafia-veistoksia Tove Janssonin muumiaiheista ja tutustua museon suunnittelua valottavaan näyttelyyn. Aulan kahvilasta saa jopa Royal Bakeryn muumimunkkeja (tosi hyviä, kehui museotyöntekijä)!

Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että muumit olisivat ansainneet oman talon, odotan toki innolla uuden museon avautumista. Siihen on vielä niin paljon aikaa, että ehtii hyvin kerrata muumikirjat.

Aloitin Näkymättömästä lapsesta, jonka nimikertomusta luen parhaillaan pienissä palasissa ääneen suomen kielen opiskelijoilleni. Kilisytämme kulkusta, kun kertomuksen Ninni kulkee, nostelemme Muumimammaa ja Muumipappaa (jääkaappimagneetteja), kun heidät mainitaan, herkistymme suomen kielelle, vaikka sanavarasto onkin vasta pieni. Toukokuussa taidamme tulla yhdessä upouuteen museoon.