Äitienpäiväajatuksia

Äitienpäivänä tunteet ovat pinnassa. Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän päivä koettelee. Tänäänkin on pitänyt monta kertaa nieleskellä ja pyyhkiä kyyneleitä, jopa poistua yksinäisyyteen itkemään. Vaikka on koettanut järkeillä, tunteet ovat ottaneet vallan.

Kun lapset olivat pieniä, äitienpäivä oli enimmäkseen iloinen juhla. Juhlapäivinä oli tapana, että päivänsankari odotti vuoteessa muka unessa onnittelulaulua, lahjoja ja pientä aamiaistarjotinta. Siinä saattoi vierähtää pidempikin tovi unta teeskennellessä ja keittiön supinaa kuunnellessa ennen kuin kaikki oli valmista. 

Lahjat olivat niitä ihania itse kotona tai koulussa tehtyjä, jotka kehittyivät antajien taitojen myötä. Ei silloinkaan voinut liikutukselta välttyä, se vain oli ihan erilaista liikutusta kuin tämä nykyinen.

Kun keittiötaidot kasvoivat, äitienpäivälounaskin oli lasten ja Miehen yhdessä toteuttama, ja äiti sai puuhastella mitä mieli teki. Yleensä mieli teki ulos, yksin lenkille kevättä ihastelemaan, sitten kun puhelinsoitto omalle äidille kauas pohjoiseen oli tehty. 

Näin kevät vaihtuu kesäksi äitienpäivänä Keski-Suomessa.

Lounaan jälkeen palattiin normaaliin elämään, äiti pesemään pyykkiä ja lapset omiin juttuihinsa. 

Nyt koko päivä tuntuu olevan yhtä äitienpäivää, vaikka kaksin Miehen kanssa sitä vietetään. Ja Mies-parka joutuu koville koettaessaan ottaa herkistyneen ihmisen tunneryöpyt vastaan ja keksiessään päivälle sen vaatimaa sisältöä. 

Aikuisten lasten kanssa ei ole vielä kertaakaan vietetty äitienpäivää yhdessä, mikä on ymmärrettävää, kun etäisyyttä on satoja kilometrejä ja tuhansia maileja. Eli tilanne on ihan sama kuin omalla äidilläni aikoinaan. Onneksi yksi meistä lapsista asui lähellä äitiä eivätkä kaikkien lasten onnittelut olleet postin lähetysten ja puhelinsoittojen varassa: joku ehti kakkukahville tai yhteiselle aterialle. Mutta ehkä äitikin koki näitä samoja tunteita, niistä ei vain koskaan puhuttu.

Olenko ollut huono äiti? -kysymys tuntui askarruttavan äitiä viimeisinä elinvuosinaan. Saimme vakuutella hänelle toistuvasti, että hän oli kaikkea muuta kuin huono äiti. Ehkä emme olleet osanneet kertoa sitä aikoinaan kunnolla.

Onko äitinä oleminen kilpailulaji, kun siitä jaetaan mitaleja? Kaikki kunnia niille äideille, jotka tänäänkin saivat työstään tunnustusta mitalin muodossa, he ovat todellisia työn sankareita. Me tavalliset kahden lapsen kasvattajat joudumme kyllä tuollaisten tarinoiden edessä miettimään, olisiko jotenkin pitänyt pystyä parempaan.

Varmaan kasvatustyössä jäi paljon tekemättä; arkea eläessä sellaista tuli harvoin edes ajatelleeksi. Olen kuitenkin ylpeä lapsista, joista on kasvanut kunnollisia, tasapainoisia, omia unelmiaan toteuttavia yksilöitä, jotka osaavat ottaa muutkin ihmiset huomioon. 

Lapset liukuvat kauemmaksi omaan elämäänsä, se on iän myötä väistämätöntä. Tällaisina päivinä muutos korostuu, kun ajatukset liikkuvat muistoissa ja tunteet ikävässä.  

Tänä vuonna äitienpäiväkakkua syötiin jälkiruuaksi paikallisen ravintolan lounaalla.