Mammografiassa

Maanantaipäivän tärkeimmän asian hoitaminen vei korkeintaan kymmenen minuuttia, matkoineen ehkä puoli tuntia. Silti se on iso asia. Siitä kymmenestä minuutista voi seurata iso ilo tai suuri murhe. Kumpi, se ratkeaa vasta postin tuoman valkoisen kirjekuoren avaamisen jälkeen.

Joka toinen kevät suunnilleen samaan aikaan siitä asti kun täytin 50, on kotikunta ystävällisesti kutsunut eli "tarjonnut mahdollisuuden osallistua seulontamammongrafiaan eli rintojen röntgenkuvaukseen". Kertaakaan en ole jättänyt tilaisuutta käyttämättä, enkä ymmärrä miksi kukaan jättäisi, vaikka heitäkin ehkä on.

Ensimmäinen kerta oli oikeasti pelottava. Jännitin etukäteen ja kuvaustilanteessa, jossa rintoja puristetaan ja venytetään oikeaan kuvausasentoon, en osannut olla rento ja kokemus oli kivulias. Kun totuin kuvauksiin  ja ennen kaikkea kun se valkoinen kirjekuori sisälsi aina positiivisia uutisia, menin kutsun saatuani vain tekemään rutiinitoimenpidettä. Huolettomalla mielellä, iloisella asenteella, vähän kuin hammaslääkärille vuositarkastukseen, kun tietää itsekin ettei reikiä ole.

Neljä vuotta sitten uutiset eivät olleetkaan hyviä. Sain kutsun uusintakuvaukseen, ja siellä lääkäri päätti ottaa neulanäytteen. Onneksi paikalla oli lempeä hoitaja, joka osasi rauhoittaa potilaan, jota lääkärin tyly asenne ja tilanteen outous kauhistuttivat. Koepalan ottaminen sattui, ja se muistutti itsestään vielä parin viikon päästäkin. Koko sen ajan mieli tietysti pyöri vain tuloksissa ja ajatukset olivat valmistautuneet pahimpaan.

Pukukopissa odottava viittakin on tullut tutuksi.

Huoleen ei ollut onneksi aihetta. Tämän vuoden kutsuntakirjeessä kerrotaan, että 2% seulontaan osallistuneista kutsutaan jatkotutkimuksiin ja että suurin osa jatkotutkimusten tuloksista on hyvälaatuisia. Kolmasosa eli noin 1500 naista leikataan joka vuosi. En ollut heidän joukossaan, mutta tunnen naisia, jotka ovat olleet, ja omankin kokemukseni jälkeen suhtaudun tähän vapaaehtoiseen tutkimukseen entistä vakavammin.

Rintaklinikan parkkipaikalla näin naisen, joka hiuksistaan päätellen ei ollut ollut niin onnekas kuin minä. Hänenkin näkemisensä muistutti siitä, kuinka onnellinen jokaisesta terveestä päivästä pitäisi olla. Pari viikkoa menee nyt sitä kirjettä odotellessa.

Pukukopin seinällä olevan teksitn huomasin ensimmäisen kerran. Onkohan se ollut siellä aina?