Onneksi tänään ei olla mökillä

En ole äärimmäisten luonnonolosuhteiden ystävä. En rakasta ukkosmyrskyjä, en ihaile salamointia, en nauti yli metristen aaltojen katselusta. Jos joutuisin yksin metsän keskelle, veden äärelle tai korkealle vuorelle, kun luonto näyttää voimansa, kutistuisin pelosta olemattomiin.

Siksipä tänään, kun tuuli puhaltaa myrskylukemissa, oli paljon miellyttävämpää olla kaupungissa, sisätiloissa ja kuunnella fiksuja kirjailijoita, jotka puhuvat luonnonkatastrofeista, ilmastonmuutoksesta, dystopioista. 

Yksi kuluvan vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia on ollut Emmi Itärannan Teemestarin kirja, ja älykkään kirjailijan esiintymistä oli ilo seurata. Hyvän kuvan itsestään ja teoksistaan antoivat myös Salla Simukka ja Siiri Enoranta, nuoria ja kiiteltyjä kirjailijoita hekin. Huoli maailman tulevaisuudesta on aito ja he osaavat antaa sille puhuttelevan muodon.

Kirjailija Johanna Sinisalo puhuu pidemmän kirjailijakokemuksen äänellä pitkälti samoista asioista kuin nuoremmat kollegansa. Ja vakuuttaa kuulijat siitä, että on aika unohtaa realismi ainoana todellisuuden kuvaamisen keinona. Rinnakkaistodellisuudet, toisenlaiset todellisuuden variaatiot saattavat oikeasti olla tottakin ja scifin ja fantasian keinoin nousevat olemassaolomme ongelmat esille eri tavalla.

On varmaan väärin viihtyä paremmin kirjojen kuin tosielämän maailmassa, mutta silti olen onnellinen, ettei olla tänään mökillä. Yksi kevätmyrsky sähkökatkoksineen on siellä koettu, ja alun ihmetyksestä ja jonkinasteisesta ihastuksesta huolimatta se oli hieman ahdistava kokemus. Tänäänkin tuli sähköyhtiöltä ilmoitus, että sähköt on poikki ja vikaa paikallistetaan. Pakastin on täynnä marjoja, ja toivotaan ettei katkoksesta tule yhtä pitkää kuin viimeksi. Tai ettei meidän puita ole kaatunut!

Aika pieniä nämä minun huolenaiheeni ovat verrattuna Teemestarin kirjan ihmisten huoliin: entismaailman luonnonkatastrofin seurauksena heillä on puute vedestä, ja diktatuurisen valtion sotilaskoneisto valvoo kaikkea elämää. 

Kirjan päähenkilö, nuori Noria-tyttö, uskaltaa kuitenkin tehdä omat ratkaisunsa ja perustelee ne: ”Uskon, että vaikeita valintoja on tehtävä jokaisena päivänä, siitä huolimatta, että hyvin tietää, ettei mitään palkkiota ole. ”  Ja jatkaa: ”Koska jos mitään muuta ei ole kuin tämä, se on ainoa tapa jättää elämästään jälki, jolla on merkitystä.”

Kaupunkipihan ainoa omenapuu sinnittelee myrskytuulessa.

Ampiaisia ja rapuja

Eipä olekaan kaikkea koettu mökkielämässä vielä! Muutaman päivän aikana luonto on taas osoittanut, että yllätyksiä riittää.

Kaikki uudet kokemukset eivät välttämättä ole mukavia, vaikka voihan ikäviäkin asioita olla mukava muistella selvisinpä siitä tai onpahan sekin koettu tai oppia ikä kaikki -asenteella. Nämä kaikki näkökulmat voi hyvin liittää ampiaisenpistoon.

Kun naisten golf vaihtui ylen tarjonnassa painiksi tai joksikin vastaavaksi (Riosta siis), oli aikaa tehdä jotain hyödyllistä, jotain sellaista jota varten mökille oli tultu. Karviaiset alkoivat olla jo ylikypsiä, joten ämpäri käteen ja poimimaan. Yritys käyttäytyä normaalin mummoihmisen tapaan lopahti lyhyeen. Kymmenkunta marjaa ämpärin pohjalla oli laiha saalis, kun jouduin syöksymään tuskissani sisälle. 

Olin havitellut marjaa, joka oli jo jonkun toisen valitsema. Jälkeen päin Mies esitteli sisältä onton karviaisen, jonka sisältä saalistaan puolustanut hyönteinen oli ärhäkkäästi hyökännyt ja työntänyt piikkinsä kämmeneeni etusormen ja keskisormen väliin. 

Kipu oli aika järkyttävä, vaikka ulkoiset merkit eivät olleet kummoiset: pistoskohta turposi ja kämmen punoitti. Sormet jäykistyivät, vain peukalo toimi. 

Netistä luettiin toimintaohjeita eli kylmää ja kortisonivoidetta. Muutaman tunnin kuluttua alkoi jo helpottaa. Mutta päässä kyllä jyskytti vaaran varoitus aina kun astuin ovesta ulos. Ja pensasmarjat jäivät muiden poimittaviksi.

Ensi kesänä muistetaan (muistetaanhan?), että ei anneta ampiaisten tehdä pesää autokatokseen ja ostetaan varmuuden vuoksi kyypakkaus ja lisää kortisonivoidetta. 

Säälittävä karviaissaaliini. Vasemmalla ylhäällä ampiaisen omima yksilö.

Mutta sitten niitä kivoja asioita, jotka eivät tietenkään ole yhtä kiinnostavia ja dramaattisia kuin ikävät ja siksipä ne voikin kertoa lyhyesti.

Ensimmäisen kerran löydettiin mökin pihasta herkkutatteja. Luultavasti niitä on ollut ennenkin, ehkä oltiin nyt ensimmäisen kerran paikalla juuri oikeaan aikaan tai tarvittiin vieraana ollut sisko sieniasiatuntija oppaaksi (veikkaan jälkimmäistä). Tämä sienipaikka pantiin muistiin seuraavia syksyjä ajatellen. 

Herkkutateista tehtiin sienirisottoa. Sitä ennen syötiin kuitenkin rapuja, espanjalaisia, pakastettuja, paikallisesta K-kaupasta, suosittelen - ei siis todellakaan lähiruokaa, kuten oikeastaan kaikki muu mitä mökillä on nyt muutaman päivän aikana syöty. Ravuista nautiskeltiin kahden sadekuuron välissä laiturilla. Unelma juhannusateriasta laiturilla voi tämän kokemuksen perusteella vallan hyvin vaihtua rapujuhliin. Ainakin hyttysiä on näin loppukesästä vähemmän. 

Vielä yksi juttu. Vaikka viralliset lähteet kertoisivat toista (kuten esimerkiksi juuri äsken MTV:n uutiset), on puolukkasadosta tulossa mieletön - ainakin Keski-Suomessa tai ainakin meidän mökillä. Ikinä en ole nähnyt metsässä sellaista määrää kypsyviä puolukoita kuin nyt. Harmi vain, että ne eivät ole vielä ihan valmiita poimittaviksi ja me olemme lähdössä kohta kaupunkikotiin. Mutta eiköhän me ainakin yksi ämpärillinen kerätä, jos keli vähän paranee. 

Teit meistä kauniin kannustaa uskomaan itseensä

"Teet meistä kauniin, teit meistä kauniimpaa kuin muut
  teit unelmaa teit parempaa"

Syyskuun alkupuolella tulee ensi-iltaan Apulannan alkutaipaleesta kertova Tuukka Temosen ohjaama elokuva Teit meistä kauniin. Minä näin sen tänään. Näin myös ohjaaja Temosen ja muutamia elokuvassa esiintyviä näyttelijöitä: Olga Temosen (elokuvassa Sipe Santapukin äiti), Tommi Taurulan (Tuukan Matti-isä) ja "koko kansan" Roope Salmisen (Apulannan perustajajäsen Antti Lautala). 

Tekijöiden paikalla olo (Sipen oikea äitikin oli läsnä) teki katsomisesta erityisen kokemuksen. Sydämellä tehty elokuva, kuten näyttelijä Laura Malmivaara (elokuvassa Toni Wirtasen äiti), tv-haastattelussa aiemmin tällä viikolla luonnehti, on oikeaan osunut kuvaus. Kuusikymppisen katsojankin se onnistui herkistämään. 

Toni Wirtanen on aina ollut mielestäni sympaattinen ja Tatu Sinisalo tekee Tonin roolissa niin upeaa näyttelijäntyötä, että Tonin arvostus vain kasvaa. Aikoinaan kuusi laudaturia kirjoittanut älykkö on myös paljon muuta. Koulumenestyksestä ei elokuvassa puhuta sanaakaan, koko huomio on poikien kehityksen ja bänditouhujen kuvaamisessa. Ja taustalla Heinolan kaupunki, 90-luvun alun lama ja erilaiset kotiolot.

Nuoret näyttelijät vakuuttavat aitoudellaan. Erityisesti Tatu Sinisalon uraa tulee varmasti tämän jälkeenkin seurattua. Tampereella Nätyssä opiskeleva Sinisalo kertoo tehneensä roolin metodinäyttelemisen avulla eli eläneensä elokuvan kuvaamisen ajan koko ajan "Tonina", eikä häntä epäile hetkeäkään elokuvan aikana.

Elokuvalla on tärkeä tilaus juuri tähän aikaan. Tuukka Temonen haluaa kannustaa Apulannan tarinalla kaikkia nuoria uskomaan itseensä ja luovuuteensa. Elokuvan julkistamiseen on panostettu kunnolla ja voisi olettaa sen tavoittavan ison yleisön. Hienosti tehdyt nettisivut taustoittavat elokuvaa hyvin. 

Ei se itseensä, unelmiinsa ja luovuuteensa uskominen pahaa tee vanhemmallekaan!

P.S. Elokuvan fanipaita pyörii jo pesukoneessa ja pääsee päälle heti sopivassa tilaisuudessa.

Kyllä Tampere on ihana!

Yllättävä pieni olkapäätapaturma vei asioimaan uuteen Pohjola Sairaalaan Tampellan alueelle. Hieno rakennus, mahtava maisema ja mikä parasta: tarjolla nopeaa, asiantuntevaa ja hyvää palvelua. Kehuin jo paikan päälllä kaikkea mahdollista, kun oli niin upeaa kokea itsensä tärkeäksi asiakkaaksi. Pelkästään käynti tällaisessa ympäristössä tuntui kohentavan oloa merkittävästi.

Hyvällä mielellä (kun diagnoosikaan ei laskenut mielialaa) jatkoin kosken toiselle puolelle Finlaysonille Aamulehden toimitiloihin. Kanta-asiakaskortti oli harmillisesti kadonnut joskus keväällä ja syksyllä on tulossa tilaisuuksia, joissa sitä näyttämällä saa alennuksia. Uusi kortti järjestyi nopsasti. Palvelu oli täälläkin aurinkoista. Päästiin (Mieskin oli mukana) vielä käymään kellarissa tutustumassa Aamulehden valokuva-arkistoon, josta Mies toivoi löytävänsä hyviä otoksia.

Finlaysonin aamupäivän tunnelma houkutteli kahville ja siellä muistin, että tääällähän on taidenäyttely, jota piti käydä katsastamassa jo alkukesästä.

Ihana näyttely se onkin! Ehkä vielä kiehtovampi kuin viime kesän näyttely. Fantasiamaisemia, susia, katuun maalattuja Finlaysonin tekstiilien tuttuja kuoseja, moderneja tekniikoita. Nurkan takaa avautui aina uusia ihastuttavia töitä. Ja tämä tarjotaan tamperelaisille ilmaiseksi! Vielä kaksi viikkoa voi kuljeskella alueella tutustumassa nykytaiteen helmiin.

Väinö Linnan aukiolla on Pekka Jylhän Kukkataivas. Oikea taivas innostui panemaan parastaan taideteoksen taustalla..

Katumaalauksien päällä kävellessä askel nousee kepeämmin.

Nämä vanhat, historiaa huokuvat rakennukset on osattu todellakin ottaa kaupunkilaisia palvelevaan käyttöön. Kuinkahan moni tamperelainen on löytänyt kaiken, mitä Tampellan ja Finlaysonin vanhat tehdasrakennukset tarjoavat? Aika hiljaista ainakin Finlaysonilla oli vielä aamupäivällä. Mutta lastenkulttuurikeskus Rullassa oli vilinää ulkopuolelle pysäköityjen rattaiden määrästä päätellen. 

Meillä oli ilo tavata grafiikanpaja Himmelblaun ovella yllättäen tuttuja ja sekin sai kotikaupungin tuntumaan vielä ihanammalta.

Petri Ala-Maunuksen fantasiamaisemat alakerrassa tuntuvat puhuvan samaa kieltä kuin Samuli Heimosen sudet yläkerrassa.

Ja lauantai-iltana kulttuurielämykset jatkuivat Tampere Filharmonian ilmaiskonsertilla Sorsapuistossa. Säästä huolimatta paikalla oli tuhansia tamperelaisia. Sellaiseksi kai voi jo lukea ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvalinkin. Ainakin solisti superihana Maria Ylipää on Tampereelta!

Vilja tuleentuu

Tuuli puhaltelee jo kovin syksyisesti. 

Perinteisellä vadelmanpoimintareissulla Hämeenkyrössä oli havaittavissa muitakin todisteita syksyn lähestymisestä. Vihreät viljapellot ovat muuttaneet väriä. Pisimmällä oli ohra, se alkanee olla jo kypsää leikattavaksi. Kaura ja vehnä tarvitsevat vielä pari aurinkoista viikkoa.

En todellakaan tiedä maanviljelystä mitään. En luultavasti edes erottaisi viljalajikkeita toisistaan. Kuskin paikalla istuva Mies kertoo joka syksy samat asiat, ja nyt halusin pysähtyä kunnolla tutkimaan, mistä aamupuuroni ja korvapuustini ainekset ovat peräisin, jospa vaikka oppisin tunnistamaan lajit vihdoin. 

Tällaisessa maisemassa kelpaa ajella.

Tämä on kuulemma kaurapelto. Rönsyistä sen tunnistaa!

Tässä on vehnää. Maallikkokin osaa sanoa, että ei ole ihan vielä kypsää, ei.

Vaikka yksityiskohtien tunnistaminen onkin ollut heikkoa, kokonaisuudesta olen aina nauttinut, siis siitä avarasta, kellanruskeasta maisemasta, joka auton ikkunasta avautuu ja kertoo ihmisen työstä. 

Ja sanat! Onko kauniimpia sanoja kuvaamaan sitä luonnon prosessia, jonka aikana sato valmistuu, kuin viljan tuleentuminen. Siinä on mukana tuulta ja tulta ja tulemista. Auringon poltetta ja ajan kulumista. Elämän kiertokulkua.

Vilja-sana on slaavilaista alkuperää. Mutta mistä sana tuleentua mahtaa olla peräisin? En löytänyt sanan etymologiasta tietoa ja siksi ajattelen mielelläni, että se on jonkun runoilijan suomen kieleen keksimä.

Ne tutummat "viljat" eli vadelmat päätyivät hilloksi.

Amerikan tuliaiset

Tuliaistavaroista on iloa pitkään.

Amerikan vieras tuli ja meni. Kaksi viikkoa Suomessa, joista viikko yhdessä vanhempien kanssa, ensin Tampereella ja sittten muutama päivä mökillä. Ihan tavallista yhdessäoloa, mutta tietoisuus ajan lyhyydestä ja hetkien ainutkertaisuudesta koko ajan läsnä.

Siksi vanhemmat haluavat kuunnella jokaista toivetta, ääneen lausumatontakin. Tarjolla on rauhallisia yöunia, kotiruokaa, sopivasti liikuntaa ja kulttuuria, suomalaista maisemaa, hiljaisuutta ja vähän hemmotteluakin. 

Parhaat hetket ja muistot syntyvät suunnittelematta. Rantasaunan löylyt, yhdessä tehty ateria, hämärtyvä ilta, kynttilät ja lautapeli ja jouluinen tunnelma. Yhdentoista aikaan yöllä paistetaan vielä jälkiruuaksi muurinpohjalettuja. 

Melkein kuin jouluna

Mitä muuta meille jäi kuin muistoja näistä kalliista hetkistä? Tuliaistavaroita toki; Tytär osaa valita tuomisensa niin että ne varmasti ilahduttavat. Laadukas laukku äidille on tarpeellinen ja kaunis arjen piristäjä (ensimmäisen laukkunsa Tytär toi Montrealista vuosia sitten), kampaamotuotteita tilasin yhden ja sain kolme (ne ovat Amerikassa tavallisten kauppojen hyllyillä). 

Tavaroita tärkeämpi tuominen oli kuitenkin tieto siitä, että kaikki on hyvin. Lapsi pärjää maailmalla ja on edelleen oma itsensä kotimaassakin. Omien rajojen etsiminen ja uusiin seikkailuihin lähteminen on niin verissä, että mökillekin vuokrataan suppilauta (me ei edes tiedetty, että se on mahdollista) eikä suppailija odottele tuulen tyyntymistä vaan katoaa niemen taakse.

Me laiturilla odottelijat, joilla ei ole mitään tietoa kyseisestä lajista, katselemme hermostuneina kelloa ja ehdimme jo suunnitella veneellä perään lähtemistä, kun vakaa hahmo vihdoin ilmestyy näköpiiriin. Toisella kerralla osaamme jo luottaa lapsen taitoihin ja lähdemme mustikkametsään.

Varmasti ensimmäisen kerran peräkärry saa kuljettaa suppilautaa.

Turhat tavarat rannalle ja rohkeasti menoksi, vaikkapa suppailemaan Keiteleen tuntemattomille aalloille!

Ihmisen näköisiä jättiläisiä

Sara Hildenin museon aulassa tuntee olonsa oudoksi. Vähän kuin olisi Liisa Ihmemaassa, pudonnnut kaninkoloon, kutistunut ja seikkailisi nyt jättiläisten maassa. Hätkähdyttävän todellisten, mutta kooltaan outojen veistosten tekijä on australialaisyntyinen taiteilija Ron Mueck, jonka näyttelyä voi käydä ihmettelemässä lokakuulle asti.

Museon alakerran on vallannut jättikokoinen vauva, joka ei näytä kovin hellyttävältä.

Näin lähelle vierasta ihmistä en ole varmaan koskaan päässyt. Veistoksia - jotenkin sana ei tunnu sopivan näihin töihin - voi tutkia perusteellisesti ja ihastella taiteilijan pikkutarkkaa työtä: jokainen ihokarvakin on paikoillaan. 

Kaiken kaikkiaan veistoksia on vain kymmenen, eivätkä ihan kaikki ole jättikokoa. Omia synnytyskokemuksiaan voi peilata Äiti ja lapsi -veistoksen äärellä, jossa aika on pysäytetty maailman tärkeimpään hetkeen, uuden elämän alkamiseen. 

Vauva on juuri syntynyt, napanuorakin on vielä kiinni.

Aulassa ensimmäisenä on tutun oloinen pariskunta. Siinähän voisimme olla vaikka me, Mies ja minä, jossain ulkomaan rannalla, omissa ajatuksissamme, mutta kuitenkin yhdessä, menneitä muistellen, toisistamme tukea hakien. Miehen katse on vielä kirkas, hän tuntuu näkevän sisälleni, vaimo on jostain syystä surumielinen ja välttää katsekontaktia. 

Tähän voisin jäädä kehittelemään elämäntarinoita, katselemaan jalkapohjien kuivuutta, ohuita ja elottomia hiuksia, rupsahtaneita rintoja. Mitä heille on tapahtunut, mitä on vielä tulossa?

Tunnenko nämä ihmiset?

Lillukanvarsia

Tämä on testi: tunnistatko kasvin?

Aina voi oppia uutta, ainakin kasvien maailmasta, ainakin jos tietää siitä ennakolta aika vähän. Tänään tuli opittua, että sanonta "lillukanvarret" liittyy oikeaan kasviin. Nyt tunnistan sen varmasti (ainakin siihen asti kun se dementia iskee)!

Mökkimetsässä melkein kompastuin kyseiseen kasviin, Mies epäili lillukaksi, minä en uskonut ennen kuin kasvikirja ja internet todistivat. Mutta lillukanvarsista olin kuullut useinkin. Mitä tekemistä kyseisellä vähättelevällä sanonnalla on näin viehkon marjan kanssa? Sekin selvisi netistä, vaikkapa täältä. Kannattaa lukea!

Tässä on meidän lillukkasatoa.

Marjaa pidetään netissä aika vähäarvoisena, haukutaan jopa pahanmakuiseksi. Mutta kaunis se ainakin on, ja makukin aiotaan testata.

Muita pieniä, punaisia ja arvostettuja luonnonmarjoja löytyy mökkitontilta myös. Luonnonvadelmat ovat paremmassa kunnossa kuin puutarhavatut. Madot ovat jättäneet ne aika hyvin rauhaan. Kovin pieniä ja valitettavan vähän niitä toistaiseksi on. Ensi kesäksi yritetään raivata niille enemmän tilaa. 

Metsävadelmia on mukava poimia omasta pihasta.

Ensi kesänä toiveissa on isompi sato.

Mikä on "lillukanvarsia"? Se taitaa olla katsojan silmässä kuten kauneuskin.

Kun olen 85

"Tukka ja hampaat kerran kun pois multa putoaa, saanko sulta vielä hellän kuiskauksen, kun mä oikein kuulekaan en…”,

lauloi Robin (ei se 17-vuotias) suomeksi Beatles-hittiä When I`m sixty-four vuonna 1967. Silloin oli tapana tehdä ulkomaisista hiteistä suomalaiset versiot ja silloin ilmeisesti oikeasti ajateltiin, että 64-vuotias ihminen on todella vanha.

Kyllä maailma on muuttunut! Aika moni sukulaisistani ja tuttavistani on jo päässyt tuohon korkeaan ikään (minä en vielä :)) ja sen ylikin, eikä tulisi mieleenikään pitää heitä vanhoina. Oikea vanhuushan alkaa joskus kahdeksankympin jälkeen, jos silloinkaan - ajatelkaapa vaikka Aira Samulinia. Siitä vanhuudesta olen viime aikoina huolestunut.

Luin nimittäin Anneli Kannon kirjan Pala palalta pois (2013), jossa hän uskottavasti, koskettavasti, vakuuttavasti ja pelottavasti kertoo Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä ja muutaman muunkin erilaisia dementian muotoja potevan ihmisen tarinan. 

Kirjan ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti näkökulma on kirjailijan äidin, jonka silmin Kanto kuvaa sairastuneen ihmisen epätietoista elämää. Kirjan toisessa Kertomuksia Mikä-mikä-maasta -osassa on useita todellisuuspohjaisia kertomuksia erilaisista ihmisistä, kohtaloista ja tilanteista, joihin potilaat ja heidän omaisensa joutuvat. Kirjailijan omat kokemukset löytyvät kolmannesta osasta Elämässäni on musta aukko.

Vaikka kirjaa lukiessa saa välillä hysteerisiä naurukohtauksia, jää päällimmäiseksi suru ja pelko. 

Kuinka ihminen voikaan muuttua, kun hänen aivonsa sairastuvat! Ja kuinka yleistä sairastuminen onkaan: yli 85-vuotiaista kolmannes tai jopa puolet sairastaa jonkinasteista dementiaa, kerrotaan kirjassa. Eikä sitä ehkäistä sudokuilla, ristisanoilla tai terveellisillä elämäntavoilla. 

"Alzheimer on lempeä sairastuneelle mutta ankara omaiselle"

"Taudin edetessä sairastunut menettää sairaudentunnon ja lakkaa tiedostamasta oireitaan. Läheisellä ei tätä armoa ole." Kirjassa kuvatut omaisten kokemukset ovat järisyttävää luettavaa. Miten he jaksavat päivästä, viikosta, vuodesta toiseen kantaa huolta vanhuksesta, joka ei muista, ei kiitä, ei osaa eikä tunne? 

Rehellisesti Anneli Kanto kuvaa myös omia tuntemuksiaan äitinsä sairauden edetessä.

Pienen savolaiskunnan kahvilassa istuu vanha mies, kättelee kahvilaan tulevat asiakkaat, hymyilee ja höpöttää, kertoo jokaiselle olevansa kotoisin Kuopiosta. Muut asiakkaat eivät hämmenny, ovat ehkä tavanneet miehen ennenkin, ja minäkin rauhoitun, kun huomaan hänen olevan liikkeellä hoitajan kanssa. Pihalta hän vielä huikkaa kovalla äänellä: "Minulla on hyvä mieli!" 

Missä kunnossa minun aivoni ovat, kun olen 85? Jos olen yksi heistä, jotka dementoituvat, millainen taakka olen omaisilleni, joiden on valitettavasti pakko ottaa tilanteeseen kantaa jollakin tavalla? Miten käyttäydyn? Tuleeko minusta aggressiivinen, törkeitä puhuva, karkaileva ja toisia syyttelevä? Millaiset asiat minun sairaissa aivoissani ovat pinnalla? 

Ikävästi käyttäytyvän vanhuksen vaihtoehto lienee todennäköisempi kuin hyväntuulisen savolaisen. Varoitan jo etukäteen. Lukekaa Anneli Kannon kirja hyvissä ajoin, niin ehkä jaksatte ja ymmärrätte paremmin.