Perinteisellä vadelmanpoimintareissulla Hämeenkyrössä oli havaittavissa muitakin todisteita syksyn lähestymisestä. Vihreät viljapellot ovat muuttaneet väriä. Pisimmällä oli ohra, se alkanee olla jo kypsää leikattavaksi. Kaura ja vehnä tarvitsevat vielä pari aurinkoista viikkoa.
En todellakaan tiedä maanviljelystä mitään. En luultavasti edes erottaisi viljalajikkeita toisistaan. Kuskin paikalla istuva Mies kertoo joka syksy samat asiat, ja nyt halusin pysähtyä kunnolla tutkimaan, mistä aamupuuroni ja korvapuustini ainekset ovat peräisin, jospa vaikka oppisin tunnistamaan lajit vihdoin.
Tällaisessa maisemassa kelpaa ajella. |
Tämä on kuulemma kaurapelto. Rönsyistä sen tunnistaa! |
Tässä on vehnää. Maallikkokin osaa sanoa, että ei ole ihan vielä kypsää, ei. |
Vaikka yksityiskohtien tunnistaminen onkin ollut heikkoa, kokonaisuudesta olen aina nauttinut, siis siitä avarasta, kellanruskeasta maisemasta, joka auton ikkunasta avautuu ja kertoo ihmisen työstä.
Ja sanat! Onko kauniimpia sanoja kuvaamaan sitä luonnon prosessia, jonka aikana sato valmistuu, kuin viljan tuleentuminen. Siinä on mukana tuulta ja tulta ja tulemista. Auringon poltetta ja ajan kulumista. Elämän kiertokulkua.
Vilja-sana on slaavilaista alkuperää. Mutta mistä sana tuleentua mahtaa olla peräisin? En löytänyt sanan etymologiasta tietoa ja siksi ajattelen mielelläni, että se on jonkun runoilijan suomen kieleen keksimä.
Ne tutummat "viljat" eli vadelmat päätyivät hilloksi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti