lauantai 25. helmikuuta 2017

Talvitunnelmaa

Keski-Suomessa on talvi parhaimmillaan. Puhdasta puuterilunta, auringonpaistetta ja muutama pakkasaste on ollut mökkisää tänään. Onhan tässä melkoinen ero viikon takaiseen Malagan säähän!

Aamupäivällä auringonpaiste ei ulotu vielä laituria pidemmälle. Iltapäivällä koskemattoman lumipeitteen tilalla oli jo jalanjälkiä ja jopa latu.

Vaikka olinkin jo kevätmielellä Espanjan-matkan jälkeen, ei talveen paluu tunnukaan ikävältä. Päin vastoin, nyt taas tuntuu siltä, että vuosi olisi ollut jotenkin vajaa ilman tätä talvikokemusta. Maisema on hieno, mieli ja kroppa rauhoittuvat sitä katsellessa. Kaikki tuntuu ja näyttää niin puhtaalta.

Mukava naapuri oli tehnyt jäälle latupohjan, jota oli helppo suksia eteenpäin, vaikka lihakset vasta kokeilivat hiihtoasentoa ja vastatuuli saneli vauhdin ja pukeutumisen. Avara maisema palkitsee aina jäällä hiihtäjän. Onneksi on vielä hiihtopäiviä jäljellä, toivotaan vaan ettei pakkanen kovasti kiristy.

Hiihtokisojen seuraaminen kuuluu perinteisesti myös talvilomaan. Lahden MM-kisat ovat saaneet penkkiurheilijankin innostumaaan, ehkä vähän liikaakin. Tänään on tullut seurattua jopa mäkihyppyä. Ihan kohtuutonta on odottaa suomalaisilta menestystä joka lajissa, ja itse en aio siihen sortua. Kaikki tekevät taatusti parhaansa.  Miksi Janne Ahosen ja muiden mäkimiesten ei anneta hypätä rauhassa ja olla tyytyväisiä siitä, että he järjestävät kansalle viihdettä? Ahonen oli aika liikuttava tv-haastattelussa mäkikisan jälkeen: ilmeisesti kansan kommentit eivät ole olleet pelkästään kannustavia. Kristan hiihtomitali tänään hiljensi toivottavasti kovaäänisemmät arvostelijat edes vähäksi aikaa.

Jännittävä yhdistelmähiihto liimasi telkkarin äärelle parhaan auringonpaisteen aikaan. Olisiko sittenkin pitänyt lähteä Lahteen?

Hiljainen metsä vie kuitenkin voiton Lahden ja muidenkin kaupunkien metelistä. Kävelen postilaatikolle ja kuulen, kun lunta leijailee puusta pienen tuulenvireen mukana. Voiko sen kuulla? Ehkä vain kuvittelen, mutta mitään muutakaan ääntä tai liikettä ei ole tarjolla.


Postilaaatikkojen ylle on kertynyt melkoinen lumikerros.
Kaikki on niin täydellisen puhdasta!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Mitä matkalla oppii?

Pari päivää Espanjan-matkasta käytettiin kaupunkilomaan Malagassa. Tiesin ennakkoon, että Picasso syntyi siellä ja että siellä on paljon museoita. Epämääräisemmän tiedon osastoon kuului mm. se, että malagaviinit ovat väkeviä ja että "Malagassa päivä paistaa" (lauleskeli muutama ystävä kuultuaan minne olen aikeissa matkustaa). Sanassa Malaga on kaunis sointi, kaupunkikin on varmaan kaunis, päättelin hatarasti.

Tulostin netistä tietoa ja matkavinkkejä, sivukaupalla hyvien kahviloiden ja tapaspaikkojen osoitteitakin, joihin oli tarkoitus tutustua hyvissä ajoin (= viimeistään lentokoneessa). Osaisimme siis suunnistaa oikeisiin kohteisiin, emme harhailisi turhaan.

Heti alkuun on kerrottava, että harhailuksi meni. Ensimmäisenä iltana etsimme yhtä suositeltua ravintolaa ja löysimmekin osoitteen, ravintola ei kuitenkaan ollut auki. Sen jälkeen ei enää etsitty mitään tiettyä vaan mentiin fiiliksen mukaan. Ja aika kliseisesti, se on myönnettävä. Syötiin paellaa ja juotiin kerran jopa sangriaa, mitä ei ainakaan saisi tehdä, mikäli uskomme Ilta-Sanomien kolumnistia Mira Jalomiestä. Mutta me olimme rehellisesti turisteja, emme yrittäneet esittää mitään muuta.

Sivumennen sanoen tuli ikävä Helena Petäistön mainioita matkaoppaita, joiden avulla on ollut helppo ja mukava suunnistaa mm. Roomassa ja Edinburgissa. Roomasta löytyi mekkokauppakin juuri minun makuuni ja Edinburgista kivoja katuja ja huikea ravintola. Ja paljon muuta. Olemme kulkeneet Petäistön suosittelemia reittejä aina kun se on ollut mahdollista.

Malagassa pärjää englannilla, mutta parempi olisi osata espanjaa. En oikein ymmärrä niitä suomalaisia, jotka kerääntyvät talvisin Aurinkorannikolle eivätkä välitä opiskella kieltä. Miten kapeaksi maailma muuttuu, jos on vain suomenkielisen tiedonvälityksen ja heppoisen arkikielisen sanaston (= elekielen) varassa. Tavattiin sattumalta pariskunta, joka kertoi viettävänsä jo seitsemättä talvea Espanjassa, eivätkä he osaa mitään vieraita kieliä, eivät edes englantia. Luultavasti he eivät ole ainoita.

Televisiota on turha avata, kun kaikki on dubattu espanjaksi. Sanomalehdistä joutuu arvailemaan juttujen sisältöä ja luultavasti arvaa ihan väärin. Jopa nimet on käännetty. Herätti melkoista hilpeyttä, kun tajusimme että Lutero tarkoittaa Martin Lutheria. Tukholma, joka sanomalehtien Euroopan sääkartoissa mainitaan nimeltä, on espanjaksi Estocolmo. Jos hakee ns. aitoa ruokaravintolaa, ei sieltä löydy englanninkielistä ruokalistaa. Silloin on pakko syödä vain paellaa!

Kävimme kaupunkikiertoajelulla ja ihastuimme Alcazaban linnalle vievän kapean ja mutkittelevan tien varrella oleviin kauniisiin omakotitaloihin. Olisihan se mahtavaa katsella omasta ikkunasta avautuvaa huikeaa maisemaa, poimia aamiaiselle pari appelsiinia omasta pihasta, kylpeä auringossa, valossa ja väreissä. Mutta uskaltaisinko lähteä kotoa mihinkään muuten kuin taksilla? Miten pyörittäisin rattia, miten väistelisin vastaantulijoita kapeilla teillä? Toisaalta niin kauniissa talossa ei ehkä haittaisi olla kotinsa vanki. Pitäisikö uskaltaa kokeilla?

Kyllä itse kaupunkikin on kaunis. Varsinkin vanhasta kaupungista löytyi monta pysäyttävän upeaa paikkaa ja rakennusta. Katusoittajat ovat löytäneet akustisestikin upeat ympäristöt. Carolan Kielletyt leikit alkoi soida päässä heti, kun joku kitaristi näppäili Romance de Amourin säveliä.

Kuvittele (ja kuuntele vaikka yllä olevasta linkistä) tähän hämärtyvään maisemaan sopivaa kitaramusiikkia.

Päivällä kauniita rakennuksia ja kapeita katuja voi pysähtyä ihastelemaankin, illalla kadut täyttyvät ihmisistä. Olin kuvitellut mielessäni pientä kaunista rantakaupunkia, mutta Malagassa onkin yli puoli miljoonaa asukasta ja turistit päälle. Mitenkähän ahdasta vanhan kaupungin kaduilla mahtaakaan olla parhaaseen turistiaikaan, kun helmikuussakin oli vaikea löytää tyhjää pöytää joltakin terassilta, joita siellä on varmaan satoja. Koko kaupunki tuntui olevan liikkeellä iltaisin yhdeksän maissa ja lauantai-iltapäivänä, kun aurinkoiset terassit täyttyivät lounastavista asiakkaista. Ihan kuin meillä vappuna!

Lauantai-iltapäivän tunnelmaa Picasson kotimuseon lähellä. Me emme ole etualan pariskunta!

Malagan omaan poikaan, Picassoon, tutustuimme kahdessa museossa ja musiikkimuseossa pääsimme nauttimaan hienosta flamenco-esityksestä. Taidemuseot ovat tuttuja matkakohteita muualtakin, musiikkimuseossa emme ole ennen olleetkaan. Vaikutti tosi pätevältä.

Mahtavassa katedraalissa olimme jopa jumalanpalveluksessa, kun osuimme paikalle seremonian aikaan. Sunnuntain iltapäiväkävelyn teimme Parque de Malagassa, pitkässä eksoottisessa puistossa, jossa voi ihmetellä lukemattomia palmulajeja ja muita pohjoismaalaiselle erikoisia kasveja.

Täältä ne appelsiinit pääasiassa meillekin tulevat. Appelsiinipuita on julkisissa puistoissakin.
Nämä espanjalaisen puiston puut ovat meksikolaisia palmuja. Jaksammekohan oikeasti lähteä katsomaan niitä Meksikoon saakka?

Emme shoppailleet, vaikka ehkä olisi pitänyt. Kengät näyttivät halvemmilta kuin Suomessa ja vaatekaupoissakin oli vielä alennusmyyntejä. Olisimme varmaan saattaneet eksyäkin ostoksille, jos kaupat olisivat olleet sunnuntaina auki. Vaan eipä olleet, ja piti tyytyä näyteikkunaostoksiin. Sunnuntaina kaupunki vaikutti muutenkin tosi hiljaiselta verrattuna lauantain vilinään.

Ison ostoskadun "jouluvalot"

Kannattiko lähteä? Kannatti. Aina kannattaa, vaikka matkan jälkeen toki vähän väsyttääkin. Omatoimimatkailun haasteista selviämistä kannattaa harrastaa niin kauan kuin kykenee. Matkalla vanhemmastakin ihmisestä kuoriutuu reipas, energinen ja utelias. Kotoinen sohvaperuna tuntuu matkalla ihan vieraalta ihmiseltä. Ja aina oppii jotakin uutta, itsestäänkin. Alkaa vahvistua käsitys, että en ole mikään isojen kaupunkien ihminen, pienemmät ympyrät ja maalaisemmat maisemat kiinnostavat enemmän kuin isojen kaupunkien monipuolisuus ja valtava tarjonta.




maanantai 20. helmikuuta 2017

Kylmästä lämpimään ja takaisin

Viikko Espanjan Aurinkorannikon talvessa sai kuvittelemaan, että kevät olisi täälläkin jo pidemmällä. Vaan ei, Helsinki-Vantaalle tulo oli ihan yhtä harmaan ankeaa kuin aina ja päivän lumisade vain vahvisti talven tuntua.

Täytyy siis elää toistaiseksi muistoissa. Auringon lämmön voi vielä melkein palauttaa iholle, meren pauhu kaikuu korvissa. Kun suljen silmät, linnut visertävät ja kujertavat.

Ensimmäisen päivän ympäristöön orientoitumisretken maisemaa. Mitähän yksinäinen kalastaja mahtaa miettiä?

Aurinkorannikon talvi on kuulemma ollut kylmä. Meille siellä oli ihan riittävän lämmintä, useana päivänä lämpömittari nousi noin 18 asteeseen. Golfatessa tuli jopa hiki. Kuutena päivänä seitsemästä saimme nauttia auringonpaisteesta. Sitten tuli öinen ukkosmyrsky ja matkan viimeisenä päivänä pilveili ja tuuli.

Hotellin parvekkeella tuli ihailtua näkymiä aamuin illoin.
Tällainen näkymä parvekkeelta avautui; testasin aurinkotuolin minäkin. 

Kiersimme neljä täyttä kierrosta ja kävelimme sen lisäksi joka päivä muutenkin. Kilometrejä kertyi päivittäin hyvän matkaa toistakymmentä. Suurin osa päivästä vietettiin ulkotiloissa. Eli siltäkin osin toiveet toteutuivat. Jalat olivat kovilla, kenkiä piti muistaa vaihtaa päivän mittaan ja venyttely ja jäägeeli olivat tarpeen.

Hotellissa ei ollut täyttä mutta mukavasti porukkaa kuitenkin. Yhden päivän pelasimme espanjalaisen pariskunnan kanssa, muuten suomalaisseurassa. Oma itsetunto oli koetuksella, kun naisellinen barcelonalaisrouva, joka ei puhunut englantia mutta ranskaa kyllä, paukutteli tarkasti ja pitkälle. Toivuin koettelemuksesta vasta seuraavana päivänä, kun vuokrabägistä löytyi hybridi ja sen avulla omatkin lyöntini saivat pituutta ja tarkkuutta. Golf on myös välineurheilua!

Näin lähelle merta päästiin muutamalla väylällä. Me emme kulje koskaan autolla vaan kävelemme. 

Aamiaisella tankattiin kunnolla. Oli ihanaa unohtaa puurot ja mustikkasopat! Monipuolisesta buffetista löytyi ihania juustoja ja muita leikkeleitä, sämpylät olivat tuoreita ja leivonnaisia oli kunnioitettava valikoima. Kotona en koskaan juo aamulla kahvia, mutta reissussa pöytään tarjoiltua maitokahvia ei voi vastustaa.

Hotelliaamiainen alkoi tuoreilla hedelmillä.
Golfkierroksen jälkeen oli lupa rentoutua ravintolan terassilla.
Golfhotellin rauhasta jatkettiin pariksi päiväksi Malagan vilinään. Siitä myöhemmin.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Päivitetty aarrekartta

Vihdoinkin oli tilaisuus päivittää aarrekartta. Päivittäminen tarkoittaa käytännössä täysin uuden tekemistä. Ja oli jo aikakin! Kerroin toista vuotta sitten tekstissä Aarrekartta toimii!, että aarrekartta on tullut tiensä päähän, eli haaveeni ovat kutakuinkin toteutuneet, ja on aika tehdä uusi. Niin ne kuukaudet ja vuodet vain vilahtelevat, jos ei heti tartu toimeen!

Rekvisiitta ruokapöydällä odotti ystävätärtä perjantai-iltana. Aarrekartan tekeminen on kokemukseni mukaan (peräti kaksi tehty) antoisampaa yhdessä kuin yksin. Samalla tulee päivitettyä muutakin: kuulumiset, terveystilanne ja mielen tila. Ja melkein kuin huomaamatta silmät ja kädet puuhastelevat siinä samalla. Lopuksi vielä käydään valmiit aarrekartat kuva kuvalta läpi ja annetaan tulevaisuudelle vauhtia.


Ehkä kannattaisi etukäteen vähän mietiskellä, mitä haluaa tulevalta elämältään, ja hankkia sellaista silputtavaa, joka voi edes vähän sivuta toivottuja asioita. Toinen vaihtoehto on antaa materiaalin vaikuttaa valintoihin (ja elämään!): valita kuvia ja tekstejä, jotka puhuttelevat, vaikka ei tiedäkään miksi.

Nyt kävi niin, että en ollut valmistautunut ajattelemalla haaveitani ja lehdet, joita oli tarkoitus käyttää, olivat kaikki muutaman vuoden takaisia. Ne eivät kertoneet ihan tämän päivän asioista, ja oli haastavaa löytää niistä kuvia ja tekstejä, jotka olisivat heti puhutelleet. Mutta pikku hiljaa alkoi jotain kuitenkin hahmottua.

Aarrekartan tekemiseen on varmasti olemassa jonkinlaiset säännötkin, muistan sellaista hämärästi ensimmäisen aarrekartan ajoilta, mutta eikähän se toimi yhtä lailla vapaasti hahmoteltunakin. Pääasiahan on kuitenkin se, että omat toiveet, haaveet ja unelmat saavat muodon. Sitten ne alkavat vaikuttaa päätöksentekoon ja sitä kautta toiveista tulee totta.


Sellaistakin tuli leikeltyä, mikä ei päätynyt lopulliseen aarrekarttaan. Ajatukset alkoivat kirkastua ja mieleen palautui asioita, joiden parissa olin alkanut askarrella ajatuksissa, mutta vain ajatuksissa. Toteutuksesta ei ole ollut tietoakaan. Ehkä nyt alkaa tapahtua.

Juuri nyt on kyllä sellainen olo, että valmis aarrekartta ei ole ollenkaan valmis. Siitä tuntuu puuttuvan vielä monia tärkeitä asioita. Se näyttää kovin pinnalliselta. Missä ovat henkisen kasvun asiat? Ne nyt kuitenkin askarruttavat eniten. Vai onko nyt  aika tarttua konkreettisiin asioihin?


tiistai 7. helmikuuta 2017

Vuoden paras elokuva?

Elokuvavuosi on alkanut hyvin. Neruda oli erilainen kuin osasin odottaa, vaikka jonkun arvostelun olinkin lukenut etukäteen. Mitään isojen yleisöjen elokuvaa siitä tuskin täällä tulee, mutta kirjallisuuden ystävien ajattelua se varmaan syventää.

Sen sijaan Moonlight saattaa kiinnostaa monenlaisia ihmisiä Suomessakin - ainakin toivon niin. Sitä on suitsutettu maailmalla, se on kahminut palkintoja ja New York Timesin mukaan se on vuoden 2016 paras elokuva. Elokuvajulisteeseen poimittuihin arviointeihin on helppo yhtyä. Se riipaisee syvältä, sen tarina on kiehtova. Elokuvateatterista lähtiessäni totesin ensimmäiseksi, että olin unohtanut olevani elokuvissa. Hiljaisuus salissa oli ollut rikkumaton, ja katsojat istuivat lopputekstien ajankin täysin omissa mietteissään.

Tarinan ainekset ovat ihan tavalliset: mustia ihmisiä Amerikassa, ongelmia elämässä, huumeita, huumekauppaa.


Voisi siis ajatella, että mitä tämä meitä liikuttaa. Mutta kun tapahtumia katsotaan pienen pojan näkökulmasta, pojan, joka elokuvan aikana kasvaa mieheksi, on koossa kertomus, joka voisi tapahtua missä vain. Millaiset eväät elämään saa huumeriippuvaisen yksinhuoltajaäidin poika, joka on vähän erilainen? Mistä koulukiusattu poika ottaa miehen mallin?

Moonlight on kasvukertomus, johon on helppo uskoa. Tuuliajolla oleva pelokas 10-vuotias Chiron ei puhu kenellekään, ei luota kehenkään. Huumediileri Juan kiinnostuu pojasta, joka muistuttaa häntä hänen omasta lapsuudestaan. Yksi elokuvan hienoja kohtauksia on, kun Juan vie Chironin ensimmäistä kertaa meren rantaan ja opettaa pojan uimaan. Rehellisesti aikuinen mies vastailee pojan vaikeisiin kysymyksiin ja voittaa hänen luottamuksensa.

Jokaisen on itse tehtävä itsestään se, joka haluaa olla, painottaa Juan, muita ei kannata kuunnella. Kovin kauaa Juan ei ehdi Chironia kasvattaa, sitten hänen on tultava toimeen omillaan. Koulukohtaukset ovat kamalaa katsottavaa, vaikka ohjaaja ei todellakaan liioittele tai mässäile väkivallalla. Ja niin totta ne ovat varmasti muuallakin, ei vain mustien koulussa Floridan Miamissa.

Aikuinen Chiron on kasvattanut lihakset: enää häntä ei tuupita. Koviksen kuoren alla on kuitenkin se herkkä poika, jonka ohjaaja Barry Jenkins tuo katsojien eteen uskottavasti ja kauniisti. Onneksi lopussa on valoa ja toivoa.

Toivottavasti ainakin yhtä hyviä elokuvia on vielä tulossa. Olisi harmi, jos jo helmikuun alussa olisi nähnyt vuoden parhaan.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Naisten perjantai



Koti tuntuu vieläkin olevan täynnä erikoisen lämmintä tunnelmaa, tuoksuja ja naisellista puheensorinaa, vaikka perjantaista on jo pari päivää. Tulppaanikimput, kahvipaketit ja suklaarasiat muistuttavat myös, että vieraita oikeasti kävi.

Olin jo syksyllä jossakin innostuksen hetkessä (näitä sattuu!) kutsunut Luetaan yhdessä -ryhmäni suomen kielen opiskelijat kotiini ajatuksella "tehdään yhdessä ruokaa ja jutellaan". Taka-ajatuksena oli varmaan myös opettaa suomea käytännössä. He muistuttivat asiasta heti kevätlukukauden alussa, kun itse en enää ollut ollenkaan niin innokas. Mutta lupaus on toki pidettävä ja päivä sovittiin.

Käytännön järjestelyt ovat aina monmutkaisempia kuin ennakkoon osaa kuvitella. Olen lukuisat kerrat ennenkin soimannut itseäni näistä innostuksen puuskassa tehdyistä lupauksista, jotka teettävät töitä, kun ei millään jaksaisi tai viitsisi.

Aika monta tekstiviestiä, sähköpostia ja WhatsApp-viestiä vaihdettiin, ennen kuin saatoin jotenkin luottaa siihen, että kaikki ovat ymmärtäneet, milloin, mihin ja millä bussilla heidän pitäisi tulla. Hauskoja kielikuviakin syntyi, kun sain kuulla asuvani "häntäpäässä". Siltä se matka varmaan kaupungin toiselta laidalta tulevasta varmaan etukäteen näytti!

Mutta kaikki löysivät perille ja ihan oikeaan aikaan. Menin ensimmäisiä tulijoita vastaan bussipysäkille, loput löysivät melkein ulko-ovelle ihan itse.

Tarkoitus oli tehdä marokkolaista kuskusia ja ylimääräisenä ohjelmanumerona juhlia brasilialaisen äidin tyttären kymmenvuotissyntymäpäivää.

Tervetulomaljojen jälkeen, kun oli hetki ihasteltu kotia, maisemaa, ja vieraiden kaunista pukeutumista, tarttui pääkokki toimeen. Hän oli ainoa, joka tiesi, mitä oli tulossa ja mitä se vaati: ainakin kolme tuntia haudutusta.

Lampaanliha oli oikeaoppisesti teurastettua halal-lihaa, mausteet olivat suoraan Marokosta (kurkuma maistui ihan erilaiselta kuin minun purkissani oleva) tai ainakin jostakin etnisestä kaupasta (tuore inkivääri viedään kauppaan ja jauhetaan siellä) tai suomalaisen ystävän kasvimaalta (lehtipersiljan siemenet, joille löydettiin yhdessä pohtimalla ja maistelemalla alkuperä ja nimi).





Minulla ei ole kerroskattilaa, mutta varastosta löytyi mehumaija, joka kelpasi mainiosti,

Liha, mausteet ja sipulit, joita lisättiin kypsymisen aikana, porisivat alimmassa kattilassa, kuskusia haudutettiin ylimmässä. Muita vihanneksia (porkkanoita, kaalia, kesäkurpitsaa, tomaatteja, bataattia) keitettiin lihan keittämisestä syntyneessä liemessä toisessa kattilassa, koska ne vaativat niin lyhyen kypsymisajan.

Marokkolainen kokki kertoi tekevänsä kuskusia joka viikko, ja siltä hänen työskentelynsä näyttikin. Tottuneesti hän käänteli lihoja ja lisäsi vihanneksia juuri oikeaan aikaan.




Vieraassa keittiössä työskentely tai vieraassa kodissa oleskelu ei näyttänyt mitenkään hankalalta. Päin vastoin, kaikki olivat heti vapautuneita ja iloisia, kommunikoivat keskenään ja minun kanssani niin kuin parhaat ystävykset. Olemme kuitenkin eri-ikäisiä ja meidän kaikkien ainoa yhteinen kieli on suomi, jota kukaan ei vielä osaa täydellisesti!

Iltapäivän aikana ehdittiin käydä läpi kotisanastoa, tutkia kirjahyllyä ja valokuvia, ottaa valokuvia ja nauraa vaikkapa vaa´an osoittamille lukemille, kun jokainen halusi punnita itsensä. Tai sitten hiljennyttiin kuuntelemaan traagisia kohtaloita, joista kaikilla on enemmän tai vähemmän kokemuksia. Oikeilla taivutusmuodoilla ei ollut väliä, ymmärsimme toistemme tunteet.

Ruokapöydässä oli aluksi melkein harras tunnelma, kun kokoonnuttiin yhteiselle aterialle.




Ikimuistoisin ja liikuttavin hetki oli varmaan se, kun seitsemällä eri kielellä (suomi, englanti, portugali, ranska, arabia, venäjä, khmer) laulettiin onnittelulaulu 10-vuotiaalle Laralle, jonka äiti oli tuonut mukanaan tekemänsä herkullisen perinteisen brasilialaisen porkkana-suklaakakun.

Näin ihanaa, hauskaa ja tunnelmallista iltapäivää en osannut edes kuvitella syksyllä, kun esitin kutsun yhteiselle lounaalle. Oppituntitilanteet kapeuttavat ajattelua ja ihmisiin alkaa suhtautua vain kuin opiskelijoihin, joita mitataaan kielitaidon perusteella.

Nämä naiset muistuttivat olevansa kokonaisia ihmisiä: äitejä, vaimoja, kokkeja, leipureita, kodinhoitajia, laulajia, tanssijoita, sosiaalisesti taitavia, fiksuja ja kauniita naisia. Heillä on ollut rohkeutta lähteä kotimaastaan, muuttaa kylmään ja kalseaan pohjoiseen maahan, jossa heitä ei
aina oteta kovin lempeästi vastaan. He tekevät parhaansa selvitäkseen vieraassa kulttuurissa ja opettelevat sen outoa kieltä. He löytävät ystäviä.

Pystyisinkö itse samaan, jos minut yhtäkkiä heitettäisiin toiselle puolelle maapalloa?