Elokuvavuosi on alkanut hyvin. Neruda oli erilainen kuin osasin odottaa, vaikka jonkun arvostelun olinkin lukenut etukäteen. Mitään isojen yleisöjen elokuvaa siitä tuskin täällä tulee, mutta kirjallisuuden ystävien ajattelua se varmaan syventää.
Sen sijaan Moonlight saattaa kiinnostaa monenlaisia ihmisiä Suomessakin - ainakin toivon niin. Sitä on suitsutettu maailmalla, se on kahminut palkintoja ja New York Timesin mukaan se on vuoden 2016 paras elokuva. Elokuvajulisteeseen poimittuihin arviointeihin on helppo yhtyä. Se riipaisee syvältä, sen tarina on kiehtova. Elokuvateatterista lähtiessäni totesin ensimmäiseksi, että olin unohtanut olevani elokuvissa. Hiljaisuus salissa oli ollut rikkumaton, ja katsojat istuivat lopputekstien ajankin täysin omissa mietteissään.
Tarinan ainekset ovat ihan tavalliset: mustia ihmisiä Amerikassa, ongelmia elämässä, huumeita, huumekauppaa.
Voisi siis ajatella, että mitä tämä meitä liikuttaa. Mutta kun tapahtumia katsotaan pienen pojan näkökulmasta, pojan, joka elokuvan aikana kasvaa mieheksi, on koossa kertomus, joka voisi tapahtua missä vain. Millaiset eväät elämään saa huumeriippuvaisen yksinhuoltajaäidin poika, joka on vähän erilainen? Mistä koulukiusattu poika ottaa miehen mallin?
Moonlight on kasvukertomus, johon on helppo uskoa. Tuuliajolla oleva pelokas 10-vuotias Chiron ei puhu kenellekään, ei luota kehenkään. Huumediileri Juan kiinnostuu pojasta, joka muistuttaa häntä hänen omasta lapsuudestaan. Yksi elokuvan hienoja kohtauksia on, kun Juan vie Chironin ensimmäistä kertaa meren rantaan ja opettaa pojan uimaan. Rehellisesti aikuinen mies vastailee pojan vaikeisiin kysymyksiin ja voittaa hänen luottamuksensa.
Jokaisen on itse tehtävä itsestään se, joka haluaa olla, painottaa Juan, muita ei kannata kuunnella. Kovin kauaa Juan ei ehdi Chironia kasvattaa, sitten hänen on tultava toimeen omillaan. Koulukohtaukset ovat kamalaa katsottavaa, vaikka ohjaaja ei todellakaan liioittele tai mässäile väkivallalla. Ja niin totta ne ovat varmasti muuallakin, ei vain mustien koulussa Floridan Miamissa.
Aikuinen Chiron on kasvattanut lihakset: enää häntä ei tuupita. Koviksen kuoren alla on kuitenkin se herkkä poika, jonka ohjaaja Barry Jenkins tuo katsojien eteen uskottavasti ja kauniisti. Onneksi lopussa on valoa ja toivoa.
Toivottavasti ainakin yhtä hyviä elokuvia on vielä tulossa. Olisi harmi, jos jo helmikuun alussa olisi nähnyt vuoden parhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti