Koti tuntuu vieläkin olevan täynnä erikoisen lämmintä tunnelmaa, tuoksuja ja naisellista puheensorinaa, vaikka perjantaista on jo pari päivää. Tulppaanikimput, kahvipaketit ja suklaarasiat muistuttavat myös, että vieraita oikeasti kävi.
Olin jo syksyllä jossakin innostuksen hetkessä (näitä sattuu!) kutsunut Luetaan yhdessä -ryhmäni suomen kielen opiskelijat kotiini ajatuksella "tehdään yhdessä ruokaa ja jutellaan". Taka-ajatuksena oli varmaan myös opettaa suomea käytännössä. He muistuttivat asiasta heti kevätlukukauden alussa, kun itse en enää ollut ollenkaan niin innokas. Mutta lupaus on toki pidettävä ja päivä sovittiin.
Käytännön järjestelyt ovat aina monmutkaisempia kuin ennakkoon osaa kuvitella. Olen lukuisat kerrat ennenkin soimannut itseäni näistä innostuksen puuskassa tehdyistä lupauksista, jotka teettävät töitä, kun ei millään jaksaisi tai viitsisi.
Aika monta tekstiviestiä, sähköpostia ja WhatsApp-viestiä vaihdettiin, ennen kuin saatoin jotenkin luottaa siihen, että kaikki ovat ymmärtäneet, milloin, mihin ja millä bussilla heidän pitäisi tulla. Hauskoja kielikuviakin syntyi, kun sain kuulla asuvani "häntäpäässä". Siltä se matka varmaan kaupungin toiselta laidalta tulevasta varmaan etukäteen näytti!
Mutta kaikki löysivät perille ja ihan oikeaan aikaan. Menin ensimmäisiä tulijoita vastaan bussipysäkille, loput löysivät melkein ulko-ovelle ihan itse.
Tarkoitus oli tehdä marokkolaista kuskusia ja ylimääräisenä ohjelmanumerona juhlia brasilialaisen äidin tyttären kymmenvuotissyntymäpäivää.
Tervetulomaljojen jälkeen, kun oli hetki ihasteltu kotia, maisemaa, ja vieraiden kaunista pukeutumista, tarttui pääkokki toimeen. Hän oli ainoa, joka tiesi, mitä oli tulossa ja mitä se vaati: ainakin kolme tuntia haudutusta.
Lampaanliha oli oikeaoppisesti teurastettua halal-lihaa, mausteet olivat suoraan Marokosta (kurkuma maistui ihan erilaiselta kuin minun purkissani oleva) tai ainakin jostakin etnisestä kaupasta (tuore inkivääri viedään kauppaan ja jauhetaan siellä) tai suomalaisen ystävän kasvimaalta (lehtipersiljan siemenet, joille löydettiin yhdessä pohtimalla ja maistelemalla alkuperä ja nimi).
Minulla ei ole kerroskattilaa, mutta varastosta löytyi mehumaija, joka kelpasi mainiosti,
Liha, mausteet ja sipulit, joita lisättiin kypsymisen aikana, porisivat alimmassa kattilassa, kuskusia haudutettiin ylimmässä. Muita vihanneksia (porkkanoita, kaalia, kesäkurpitsaa, tomaatteja, bataattia) keitettiin lihan keittämisestä syntyneessä liemessä toisessa kattilassa, koska ne vaativat niin lyhyen kypsymisajan.
Marokkolainen kokki kertoi tekevänsä kuskusia joka viikko, ja siltä hänen työskentelynsä näyttikin. Tottuneesti hän käänteli lihoja ja lisäsi vihanneksia juuri oikeaan aikaan.
Vieraassa keittiössä työskentely tai vieraassa kodissa oleskelu ei näyttänyt mitenkään hankalalta. Päin vastoin, kaikki olivat heti vapautuneita ja iloisia, kommunikoivat keskenään ja minun kanssani niin kuin parhaat ystävykset. Olemme kuitenkin eri-ikäisiä ja meidän kaikkien ainoa yhteinen kieli on suomi, jota kukaan ei vielä osaa täydellisesti!
Iltapäivän aikana ehdittiin käydä läpi kotisanastoa, tutkia kirjahyllyä ja valokuvia, ottaa valokuvia ja nauraa vaikkapa vaa´an osoittamille lukemille, kun jokainen halusi punnita itsensä. Tai sitten hiljennyttiin kuuntelemaan traagisia kohtaloita, joista kaikilla on enemmän tai vähemmän kokemuksia. Oikeilla taivutusmuodoilla ei ollut väliä, ymmärsimme toistemme tunteet.
Ruokapöydässä oli aluksi melkein harras tunnelma, kun kokoonnuttiin yhteiselle aterialle.
Ikimuistoisin ja liikuttavin hetki oli varmaan se, kun seitsemällä eri kielellä (suomi, englanti, portugali, ranska, arabia, venäjä, khmer) laulettiin onnittelulaulu 10-vuotiaalle Laralle, jonka äiti oli tuonut mukanaan tekemänsä herkullisen perinteisen brasilialaisen porkkana-suklaakakun.
Näin ihanaa, hauskaa ja tunnelmallista iltapäivää en osannut edes kuvitella syksyllä, kun esitin kutsun yhteiselle lounaalle. Oppituntitilanteet kapeuttavat ajattelua ja ihmisiin alkaa suhtautua vain kuin opiskelijoihin, joita mitataaan kielitaidon perusteella.
Nämä naiset muistuttivat olevansa kokonaisia ihmisiä: äitejä, vaimoja, kokkeja, leipureita, kodinhoitajia, laulajia, tanssijoita, sosiaalisesti taitavia, fiksuja ja kauniita naisia. Heillä on ollut rohkeutta lähteä kotimaastaan, muuttaa kylmään ja kalseaan pohjoiseen maahan, jossa heitä ei
aina oteta kovin lempeästi vastaan. He tekevät parhaansa selvitäkseen vieraassa kulttuurissa ja opettelevat sen outoa kieltä. He löytävät ystäviä.
Pystyisinkö itse samaan, jos minut yhtäkkiä heitettäisiin toiselle puolelle maapalloa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti