Yllättikö talvi?

Vastaan otsikon kysymykseen heti: ei ja kyllä. Siinä mielessä ei, että sääennusteissa varoiteltiin lumimyräkästä hyvissä ajoin ja riittävän usein. Aina ei ennusteisiin kuitenkaan ole ollut luottamista, ja myönnän olleeni aika epäluuloinen vielä maanantai-iltana. Siksipä pitikin hieraista silmiä kaksikin kertaa eilen aamulla, kun paksu lumivaippa oli peittänyt maan, pensaat ja puut. Oli ihan joulumaisema!

Meidän terassi lokakuussa 2017. Mikähän on tilanne jouluna?

Mies oli uskonut sääennusteita ja jonottanut tunnin renkaidenvaihtoon maanantai-iltapäivänä. Päästiin siis tiistaina omalla autolla liikkeelle, salille, kauppaan, kirjastoonkin. Kaikkia teitä ei ollut vielä aurattu ja jalankulkijoiden reitit näyttivät aika hankalilta.

Tänään oli jo saatu kaikki tiet kuntoon ja lenkillä oli helppo askeltaa. Varsinkin kun oli nastakengät jalassa, ilman niitä olisi liukastuminen ollut varmaa. Siis kaikki talvivarusteet on pitänyt kaivaa esille jo lokakuussa! Onkohan ennätys?

Kaikkia talventuloja en muista, mutta pari vuotta sitten kirjoitin blogissa ensilumen päivästä, joka silloin oli marraskuun loppupuolella. Sitäkään en olisi muistanut, ellei joku lukija olisi kaivanut sen tekstin arkistojen kätköistä juuri tänään.

Hänen ja muiden kolmen vuoden aikana blogiani lukeneiden takia vaihdan tänään kuukauden luetuimpien blogitekstien tilalle kaikkien aikojen luetuimmat. Tilasto on Bloggerin tekemä ja hieman epäilyttävä. Nimittäin joukkoon ei ole päässyt esimerkiksi Aarrekartta toimii -postaus, jota on kuitenkin näköjään luettu enemmän kuin vaikka Mökkiastioita. En tiedä, miten Blogger tilastoja tekee.

Joka tapauksessa hauskaa oli huomata, että tämän päivän lumiaiheeseen liittyen toiseksi luetuimmaksi tekstiksi on noussut Lumikuvia Amerikasta, joka kertoo miten amerikkalaiset reagoivat yllättävään lumentuloon. Vähän eri tavalla kuin me, vai?

Facebook on selittävä tekijä niin edellä mainitun kuin molempien Mori-tekstienkin kohdalla. Niiden lukijoista on kiitettävä Tytärtä Amerikassa (silloin!) ja Moria Tampereella.

Puhdasta ja kaunista. Viimeiset lehdet värittävät valkeaa maisemaa hauskasti. 

Mutta lumesta vielä.

Ihan samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten, lumisade on saanut puuhastelemaan sisällä. Meillä on leivottu maustekakkua, juustopiirakkaa ja tulossa on vielä Tarte Tatinkin. Kaikkea ei syödä onneksi kaksin, vaan ystäväpariskunnan kanssa, joka on tulossa viinille ja iltapalalle. Sekin tuntuu niin sopivan tähän talven tuloon. Vietetään vähän niin kuin pikkujoulua, ilman glögiä tosin, niin pitkälle ei vielä lokakuussa mennä.

Tuntemattoman naiset

Mökkikirjaston uutuushyllystä löytyi yllättäen kirja, jonka olin halunnut lukea siitä asti, kun kuulin, että sellainen on tekeillä. Mikä onni, siellä se odotti valmiina tarjoamaan sadepäiville lukuelämyksiä! Olenkohan sen ensimmäinen lukija?

Parempaa aikaa ei voi teokseen tarttumiselle kuvitellakaan: Aku Louhimiehen versio Tuntemattomasta sotilaasta on tulossa ensi-iltaan viikonloppuna. Sen elokuvan haluan nähdä, ja kirja taustoittaa elokuvan kerrontaa ihan uudesta näkökulmasta. Nimittäin naisten. Naisten, jotka tekevät kotirintaman työt, lähettävät sotaan pojat, veljet, rakastetut; naisten, jotka odottavat ja vastaanottavat uutisia sotarintamalta, tai naisten, jotka ovat itse sodassa mukana. "Nainen on kirjassa pääosassa, kertojana, näkijänä ja kokijana", kuten Kirsi Piha luonnehtii teoksen esipuheessa.

Toinen tuntematon (WSOY 2017) on 22 suomalaisen nykykirjailijan novellikokoelma, jossa kerrotaan tarinoita, joita Tuntemattoman sotilaan naishahmojen taakse voisi kätkeytyä. Osa naisista esiintyy romaanissakin, osa on kirjailijoiden luomia henkilöhahmoja. Jokaisen novellin alussa on  Linnan teoksesta sitaatti, johon novellin voi kytkeä. Novellit voi lukea järjestyksessä tai vaikkapa aloittaen itseä eniten kiinnostavasta otsikosta tai romaanin henkilöstä. Minun lukemisjärjestykseni on kulkenut kirjailijapainotteisesti eikä oikein missään selkeässä järjestyksessä.

Aloitin Niina Revon (entisen oppilaani!) novellista Martta, jossa Vuorelan Martta-äiti lähettää poikansa Jaakon rintamalle: "Tiedän, että selviät. Pääsi on terävä ja ajatuksesi selkeä, olet sellainen poika, josta paha ei saa otetta." Kuluu muutama päivä ja yö, jolloin Martan sydän hakkaa rauhattomana. Ja sitten, Vuorelahan "lähti ensimmäisenä", tulee se mustapukuinen, pelätty pappisvieras, joka kulkee aika moneen muuhunkin taloon kirjan novelleissa. Martta sekoaa, ei tunne itseään, "hänen sydämeensä on repeytynyt lapsen mentävä reikä", kunnes aika tekee tehtävänsä ja äiti kykenee hyvästelemään poikansa.

Novellia lukiessa voi elää jokaisen lapsensa maailmalle lähettäneen äidin tunteita. Niin käy monen muunkin kirjan novellin kohdalla, niihin voi samastua, vaikka ei olisi kokemusta sota-ajasta. Kaikkiin tarinoihin ei tarvitse liittää Tuntemattoman sotilaan viitekehystä, ne kuvaavat naisten kokemuksia ja tuntemuksia yleisemminkin. Mutta yhdessä Väinö Linnan romaanin kanssa ne nousevat toiselle tasolle.

Huikeita luonnekuvia syntyy esimerkiksi Riikka Pulkkisen novellissa Sinä nouset ylös, Mikko Kalajoen novellissa Sinun ikäisesi poika tai Laura Lähteenmäen novellissa Tummuva vihreys. Ainakin Tuomas Kyrö ja Hanna Weselius tuovat romaaninsa päähenkilöt nykyaikaan ja rikkovat perinteistä kerronnan kaavaa. Linnan humoristi Hietanen on löytänyt vertaisensa kertojan Urhon sisaresta Kertusta, joka on Tuula-Liina Variksen novellin Kyl Urho ain pärjää päähenkilö. Murteita käytetään muissakin novelleissa, mutta tässä ne ovat hersyvimmillään.

Kirja on vielä kesken, muutama novelli lukematta. Onneksi!

Tämä kuva ei liity mitenkään edellä kuvailtuun teokseen. Tällaista oli meidän mökkirannassa tänä aamuna, syksyn ensimmäisenä pakkasaamuna. 

Katoavaa kauneutta ja muita inspiraation lähteitä

Tämä outo vuosi - sään puolesta siis - alkaa kallistua lopuilleen. On tultu mökille tekemään syystöitä: keräämään omenia, haravoimaan lehtiä, siistimään kukkapenkkejä, kääntämään vene. Sisällä on huumaava omenantuoksu, kun jo toinen iso kattilallinen omenasosetta on valmistumassa ja uunissa kypsyy klassinen omena-kaurapaistos iltapäivän herkuksi.

Omenapuu on pudottanut hedelmänsä ja lehtensä. Töihin siis!

Korillisessa omenoita on aika iso työ...

... mutta kun on Mies ja kone, kori on äkkiä tyhjä.

Hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavaa, samoin kuin pimeys eilen ulkona, kun vietettiin tämän reissun ensimmäistä iltaa mökillä. Eilen tyydyttiin maistelemaan paikallisen Alkon myyjän suosittelemaa uutuussiideriä ja nauttimaan takkatulen räiskeestä (kuusihalot paukkuvat aika iloisesti), tänään täytyy mennä katsastamaan tähtitaivas, kun ilta pimenee.

Piha näyttää tänä syksynä ihan erilaiselta kuin viime vuonna näihin aikoihin. Silloin tein vielä mökiltä lähtiessä hehkuvan kukkakimpun pihan kukista, nyt kukkien värit ovat jo haalistuneet ja suurin osa on jo matkalla maaksi. Lämpömittari nousee nipin napin plussan puolelle, ja ulkona työskennellessä paleltuvat ensin sormet, sitten varpaat.

Työn lomassa on pysähdyttävä hengittämään maisemaa.

Työ etenee hitaasti, kun välillä on palattava sisälle lämmittelemään. Mutta mikäpä kiire tässä! Mitäänhän ei ole varsinaisesti pakko tehdä, kaikki tekemättömät työt löytyvät kyllä keväällä.

Ihmisen mieli tarvitsee kuitenkin tällaisiakin siirtymäriittejä. Kun sato on korjattu ja puutarhasta poistettu silmää häiritsevät yksityiskohdat, on talvella lupa tulla.

Kuunliljat ovat kaatuneet näin kauniiksi matoksi. Raaskiiko niihin koskea?

Osaisiko Jillian auttaa?

Jatkuva sade alkaa jo ahdistaa. Poikkeuksellisen kaunis ruskakaan ei nostata mielialaa kuin hetkeksi, kun värikästä maisemaa saa ihailla enimmäkseen ikkunoista. Ja kun tuijottelee samoja huoneita päivät (ja illat) pitkät, alkaa tuntua siltä, että näitä tiloja on ihan pakko jotenkin uudistaa.

Tai sitten muutoksen tarve tulee siitä, että olen katsellut pitkästyksissäni kanadalaista Remppa vai muutto -ohjelmaa, jossa tehdään lähes joka päivä huikeita muodonmuutoksia kanadalaisten miljoonakoteihin. Remonttia ne todellakin näyttävät kaipaavan, niin paljon, että ohjelman alussa katsojakin on valmis suosittelemaan asukkaille muuttoa. Mutta useimmiten muutos on niin onnistunut, että muutto toiseen kotiin ei omistajia enää houkuttele.

Voi kun joku tulisi ja tekisi meille samanlaisen ihmeen kuin Jillian tiimeineen telkkarissa! Tietysti joku tamperelainen Jillian tulisikin, jos oltaisiin valmiita budjetoimaan joku tähtitieteellinen summa ja ennen kaikkea oltaisiin valmiita luopumaan jostakin. Siinä ne ongelman ytimet tulivatkin. Miten vaikea onkaan päättää, paljonko olen valmis muutokseen satsaamaan, mikä on olennaista ja minkä voisin surutta (ei kai?) lähettää vaikka kiertoon!

"Kaksi puoltani taistelevat melkein päivittäin. Toinen pitää kynsin hampain kiinni vanhasta, kodista, tavoista ja tavaroista. Toinen haluaa uusiutua, muuttua ja kokea olevansa ajassa mukana. Sitten kun toisen puolen tarpeet käyvät pakottaviksi, on ihan pakko toimia." Näin kirjoitin blogissa suunnilleen kaksi vuotta sitten. Jokohan nyt vihdoin olisi aika tehdä jotain? 

Ehkä joku ulkopuolinen, siis Jillian, olisi parempi henkilö tekemään vaikeat ratkaisut puolestani.

Oikeastaan en koe enää niin, että kyse on niinkään halusta olla ajassa mukana. Haluaisin vain kauniin, selkeän, toimivan, viihtyisän kodin. Meidän kodissa saa edelleen olla kirjahyllyjä, vaikkei niitä nykykodeissa enää näytetä suosivan. Meillä tarvitaan majoitustilaa vieraille. Pikkupoikien leikkejä en halua estellä: sohvasta saa tehdä temppuradan, sohvapöytä on varattu lautapeleille koko vierailun ajan ja pikkulegot voi levittää työhuoneen lattialle, josta ne viikonlopun aikana valuvat alakertaan ja kaikkein pienimpiä paloja etsitään sohvan alta ennen imurointia. 

Ihmeen kauan olen saanut pidettyä itseni aisoissa enkä ole päästänyt mielialaa synkistymään. Vaihdos mökkimaisemaan auttaa useimmiten, ainakin vähäksi aikaa. Mutta tällaiset sadekelit eivät kyllä auta näkemään kotia parhaassa mahdollisessa valossa.

Näistä Valentinon puvuista olisin kyllä osannut valita mieleisen. Ehkä.

Kävin sunnuntaina Milavidassa katsomassa Valentinon Fantastico!-näyttelyn ja ihmettelemässä myös von Nottbeckien, tamperelaisten kosmopoliittien, ylellistä elämää. Jotkut ovat osanneet elää juuri niin kuin halusivat...

Lokakuussa

Ikään liittyvä ilmiö tämäkin: Aamulehden mietelauseet tulee nykyisin luettua.

Lokakuun kolmas on meidän perheen kalenterissa merkkipäivä. Oli vuosia, jolloin oli tapana järjestää juhlat tai ainakin leipoa kakku kyseisen päivän sankarin kunniaksi. Nyt täytyi vain tyytyä soittamaan facetime-puhelu. Kortti on toki lähetetty muutama viikko sitten, mutta perille se ei ole kuulemma vielä löytänyt. Mitään korttia arvokkaampaa ei niin epävarman postilaitoksen kuljetettavaksi edes uskalla lähettää. Täytyy vain toivoa, että ajatukset välittyvät sinne asti!

Lokakuun kolmannen juhlien jälkeen on aina - ainakin minulla - alkanut varsinainen laskeutuminen syksyyn, talvea kohti. Lokakuun kolmannen päivän jälkeen olen antanut itselleni luvan hellittää. Oli hauskaa, kun juuri samana päivänä oli Aamulehden mietelauseeksi valittu mielentilaani niin hyvin sopiva teksti.

Osmo Rauhalan teosten värimaailma, jota käytiin viime viikolla ihailemassa Helsingissä tuntuu sopivan tähän syksyiseen maisemaan ja mielentilaan.

Nyt kun ei ole virallisesti pakko tehdä mitään (paitsi aika sitouttavaa vapaaehtoistyötä, jota teen mielelläni, en pakosta), mieli ja sen myötä elämäkin tuntuvat hidastuvan. Varsinkin verkkaiset aamut (joita ei siis ole keskiviikkoisin eikä silloin, kun haluaa herätä katsomaan mielenkiintoisia uutuuselokuvia) tuntuvat erittäin nautinnollisilta.

Tällä viikolla näitä verkkaisia aamuja on ollut vasta yksi, eli tänään, mutta sitäkin enemmän olen nauttinut. Alkuviikon päivät menivät viikonlopun mummoilusta toipuessa, siivousurakassa, oppitunteihin valmistauessa ja maailmanmenoa kauhistellessa. Tänään ei tehdä muuta kuin eletään, hitaasti ja hengittäen syvään.

Tavanomainen aamujumppakin tuntui jotenkin erityiseltä, kun tiesi, ettei ollut kiire mihinkään, tänään kukaan ei odota minulta mitään (paitsi ehkä kirjapiiriläiset illalla, mutta siellä on hyvin ystävällismielistä porukkaa). Enkä siis itsekään tee itselleni kovin kummoisia tehtävälistoja.

Siispä keitettiin aamiaisen jälkeen erikoiskahvit Pojan tuomasta herkkukahvista, viitsin jopa lämmittää kahvimaidonkin. Lehteä lukiessa oli aikaa mietiskellä monenmoista.

Kaksi puhelinkeskustelua, toinen ystävän, toinen serkkuystävän kanssa, lämmittivät mieltä vielä kahviakin enemmän. Tällaiseen on ihana käyttää aikaa, keskellä päivää vielä!

Pyykkivuori tuli purettua vähän niin kuin vahingossa, kun se ei ollut mielen pakko tehdä -listalla. Samoin taitaa käydä blogin päivitykselle. Teksti syntyy vaivatta, kun en pakota itseäni vielä setvimään niitä mielen pohjalla muhivia aiheita poikien lukutaidosta tai maailman pahuudesta. Välillä on niin mukavaa kirjoittaa kevyesti.

Jos kaikki päivät olisivat näin leppoisia, eivät ne tietenkään maistuisi niin hyviltä. Siksipä on hyvä, että on se keskiviikon opetuspäivä kaikkine siihen liittyvine velvollisuuksineen. Siksi on hyvä, että on pikkupojat, jotka "vaativat" juoksemaan hippaa ja keittämään mannapuuroa. Siksi on hyvä, että on kirjapiirit, jotka velvoittavat lukemaan hyviä kirjoja ja keskustelemaan niistä. Pyykkiä, siivousta ja muita arjen rutiineja täytyy myös olla sopivasti.

Nyt lähdetään kuitenkin lenkille. Vaihteeksi lokakuun sää näyttäisi suosivan ulkoilijaa. Mutta marraskuu on tulossa. Mies tutkaileekin jo kolmatta päivää matkoja lämpimämpiin ja ennen kaikkea aurinkoisempiin paikkoihin. Eikä taida olla ainoa.

Mökille jäi viimeksi paljon sieniä metsään ja kaikki omenat puihin. Vieläköhän sieltä saa satoa parin viikon päästä?