Lokakuussa

Ikään liittyvä ilmiö tämäkin: Aamulehden mietelauseet tulee nykyisin luettua.

Lokakuun kolmas on meidän perheen kalenterissa merkkipäivä. Oli vuosia, jolloin oli tapana järjestää juhlat tai ainakin leipoa kakku kyseisen päivän sankarin kunniaksi. Nyt täytyi vain tyytyä soittamaan facetime-puhelu. Kortti on toki lähetetty muutama viikko sitten, mutta perille se ei ole kuulemma vielä löytänyt. Mitään korttia arvokkaampaa ei niin epävarman postilaitoksen kuljetettavaksi edes uskalla lähettää. Täytyy vain toivoa, että ajatukset välittyvät sinne asti!

Lokakuun kolmannen juhlien jälkeen on aina - ainakin minulla - alkanut varsinainen laskeutuminen syksyyn, talvea kohti. Lokakuun kolmannen päivän jälkeen olen antanut itselleni luvan hellittää. Oli hauskaa, kun juuri samana päivänä oli Aamulehden mietelauseeksi valittu mielentilaani niin hyvin sopiva teksti.

Osmo Rauhalan teosten värimaailma, jota käytiin viime viikolla ihailemassa Helsingissä tuntuu sopivan tähän syksyiseen maisemaan ja mielentilaan.

Nyt kun ei ole virallisesti pakko tehdä mitään (paitsi aika sitouttavaa vapaaehtoistyötä, jota teen mielelläni, en pakosta), mieli ja sen myötä elämäkin tuntuvat hidastuvan. Varsinkin verkkaiset aamut (joita ei siis ole keskiviikkoisin eikä silloin, kun haluaa herätä katsomaan mielenkiintoisia uutuuselokuvia) tuntuvat erittäin nautinnollisilta.

Tällä viikolla näitä verkkaisia aamuja on ollut vasta yksi, eli tänään, mutta sitäkin enemmän olen nauttinut. Alkuviikon päivät menivät viikonlopun mummoilusta toipuessa, siivousurakassa, oppitunteihin valmistauessa ja maailmanmenoa kauhistellessa. Tänään ei tehdä muuta kuin eletään, hitaasti ja hengittäen syvään.

Tavanomainen aamujumppakin tuntui jotenkin erityiseltä, kun tiesi, ettei ollut kiire mihinkään, tänään kukaan ei odota minulta mitään (paitsi ehkä kirjapiiriläiset illalla, mutta siellä on hyvin ystävällismielistä porukkaa). Enkä siis itsekään tee itselleni kovin kummoisia tehtävälistoja.

Siispä keitettiin aamiaisen jälkeen erikoiskahvit Pojan tuomasta herkkukahvista, viitsin jopa lämmittää kahvimaidonkin. Lehteä lukiessa oli aikaa mietiskellä monenmoista.

Kaksi puhelinkeskustelua, toinen ystävän, toinen serkkuystävän kanssa, lämmittivät mieltä vielä kahviakin enemmän. Tällaiseen on ihana käyttää aikaa, keskellä päivää vielä!

Pyykkivuori tuli purettua vähän niin kuin vahingossa, kun se ei ollut mielen pakko tehdä -listalla. Samoin taitaa käydä blogin päivitykselle. Teksti syntyy vaivatta, kun en pakota itseäni vielä setvimään niitä mielen pohjalla muhivia aiheita poikien lukutaidosta tai maailman pahuudesta. Välillä on niin mukavaa kirjoittaa kevyesti.

Jos kaikki päivät olisivat näin leppoisia, eivät ne tietenkään maistuisi niin hyviltä. Siksipä on hyvä, että on se keskiviikon opetuspäivä kaikkine siihen liittyvine velvollisuuksineen. Siksi on hyvä, että on pikkupojat, jotka "vaativat" juoksemaan hippaa ja keittämään mannapuuroa. Siksi on hyvä, että on kirjapiirit, jotka velvoittavat lukemaan hyviä kirjoja ja keskustelemaan niistä. Pyykkiä, siivousta ja muita arjen rutiineja täytyy myös olla sopivasti.

Nyt lähdetään kuitenkin lenkille. Vaihteeksi lokakuun sää näyttäisi suosivan ulkoilijaa. Mutta marraskuu on tulossa. Mies tutkaileekin jo kolmatta päivää matkoja lämpimämpiin ja ennen kaikkea aurinkoisempiin paikkoihin. Eikä taida olla ainoa.

Mökille jäi viimeksi paljon sieniä metsään ja kaikki omenat puihin. Vieläköhän sieltä saa satoa parin viikon päästä?