Lupa ahmia

En ole antanut itselleni poikkeuksellista lupaa ahmia herkkuja - siis ruokaa - jos otsikko ohjaa ajatukset sille tielle. Toki sitäkin on tullut harrastettua, olihan tässä vappu ja muutenkin kevään tulosta saa aina hyvät perustelut syömiseenkin, mutta nyt on kyse henkisemmästä (?) harrastuksesta, nimittäin lukemisesta.

Olen nyt ihastunut kirjastojen viikkolainoihin, joita vippilainoiksi kutsutaan. Ennen tätä kevättä vähän vierastin niitä. Saatoin kyllä pitää kirjaa kädessä ja haaveilla lukevani kyseisen teoksen, mutta en uskaltanut tarttua siihen, kun arvelin, etten viikossa millään ehdi. Aina oli olevinaan jotain muka tärkeää, ja kuukausilainat tuntuivat turvallisemmalta vaihtoehdolta. Kuukausihan on niin pitkä aika, ettei sitä edes kunnolla hahmota, ja jos sekään ei riitä, niin lainan voi uusia toiseksikin kuukaudeksi.

Mutta nyt on mieli siis muuttunut. Nyt tartun uutuushyllyn vippilainoihin hanakasti, suorastaan innoissani. Taisin jäädä koukkuun jo ensimmäisestä kokeilusta, tosin en muista, mikä se oli.

Ensimmäisen Ferranten (oikeasti Napoli-sarjan toisen osan) lukaisin mökillä talvilomalla. Mies ruokki ja palveli kiltisti.

Mikä viikon lainoissa viehättää? Tietysti ennen kaikkea se, että ne ovat poikkeuksetta hyviä kirjoja, niin hyviä, että niitä lukee mielellään. Tällä viikolla tajusin, että on siinä muutakin kuin hyvä ja hyvin kerrottu tarina. Nimittäin selkeä, täsmällinen ja kenties vähän tiukkakin aikataulu (yli 500 sivua viikossa) luo sellaisen harhan, että nyt täytyy tehdä töitä, paneutua tosissaan, vaikka onkin kyse puhtaasti nautiskelusta. Sillä varjolla, että tämä homma täytyy tehdä aikataulussa pysyen (ja mielellään se alittaen: ikuinen suorittaja), voi keskittyä hyvään kirjaan ja unohtaa kaiken muun. Lukeminen on siis tärkeämpää kuin vaikkapa viikkosiivous.

Kirjastojen vippilainat ovat uutuusteoksia, joista ainakin Tampereella saattaa olla kymmeniä varauksia. Ilman vippilainaa sellaisen teoksen saisi kirjaston kautta käsiinsä säkällä puolen vuoden päästä. Tämän viikkolainaussysteemin ansiosta olen lukenut tuoreeltaan mm. sellaisia teoksia kuin Heidi Köngäksen Sandra (tällä hetkellä Tampereella 67 varausta) ja kaksi Elena Ferrranten Napoli-sarjan teosta. Ne jotka lähtevät  ja ne jotka jäävät -teoksen (62 varausta, vain 448 sivua) sain juuri luettua kolmessa päivässä.

Tämä ei ole se minun lukemani viikon vippilaina. Ja oikeasti Sandran lukee kahdessa päivässä. On  vain luettava.

Anne Tylerin  Baltimoreen sijoittuva Shakespeare-mukaelmaksi paljastunut ohuehko teos kuuluu myös nopeasti ahmittaviin.

Viikonloppu on hurahtanut melkein huomaamatta, kun en ole malttanut laskea kirjaa käsistäni (tosin kyllä meillä siivottiin, sisällä ja ulkona, ja harrastettiin vähän liikuntaakin). Turhaan ei kirjailijaa ole suitsutettu ympäri maailmaa. Luulin Ferranten suosion perustuvan ohkaisiin romanttispainotteisiin juoniin, mutta kyse onkin syvällisestä, naisen elämää, ajatuksia ja tunnemaailmaa aidosti ja uskottavasti kuvaavasta kirjailijasta, joka tavoittaa myös miljöönsä sekavan ja kaoottisen kuohunnan.

Olin luullut, että Napoli-sarja on trilogia, mutta tarinallehan on pakko tulla jatkoa!

Ahmimisella on seurauksensa. Sen piikkiin laitan erittäin vilkkaan unimaailman, jolla ei ole yhtymäkohtia kirjan henkilöihin tai tapahtumiin, vaan jossa kuljen oman elämäni ihmisten kanssa lapsuuteni maisemissa tai joudun outoihin, pelottaviinkin tilanteisiin (viime yönä olin keskellä raivoavaa myrskyä, joka kaatoi puita ja aiheutti maanvyörymiä). Painajaisia uneni eivät ole, siksi odotan aina mielenkiinnolla uneen vaipumista.

Ahmimisvaiheen jälkeen on hyvä, tai oikeastaan pakkokin, pitää vähän taukoa lukemisessa. Lukemistaan täytyy sulatella ja parhaiten se sujuu arkiaskareiden, niiden hyljeksittyjen ja halveksitttujen avulla. Sillä tavalla mieli rauhoittuu ottamaan taas vastaan uusia tunnemyrskyjä ja samaistumisen kokemuksia. 

Parasta on lukea päähenkilön jatkuvaa itsensä ja ympäristönsä erittelyä.