Tulevaisuuden tekijät

     

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.                                                                       

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,                                                                                  

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 

niin kuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.  

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!                                                             

Kirjapiirissä oli luettavana Esko Valtaojan teos Kohti ikuisuutta (2017). Fysiikan, kemian ja biologian hatarista perustiedoista huolimatta kirjan voi lukea ja ymmärtää humanistikin. Valtaoja kirjoittaa kiinnostavasti, ottaa esimerkkejä omasta elämästään ja sitoo tekstinsä konkreettiseen aikaan ja paikkaan. Humanisti ilahtuu lukuisista viittauksista tuttuun kaunokirjallisuuteen, elokuviin ja musiikkiin, jopa sarjakuviin, sekä teoksen välillä runolliseen lentoon nousevasta kielestä. Valtavan lukeneisuutensa Valtaoja todistaa jokaisella sivulla.

Kirjapiirissä keskusteltiin eilen vaikeista aiheista ja saatiin palkkioksi herkutella avaruuskakulla.

Kirjaa lukiessa lukijan täyttää ainakin hetkittäin samanlainen olemisen riemu kuin alussa siteeratussa Edith Södergranin runossa, joka sekin löytyy Valtaojan teoksen sivuilta. Viimeaikojen pessimismi, tulevaisuusuhat ja voimaton alakulo haihtuvat, ja tilalle tulee usko ihmisen mahdollisuuksiin. Vaikka käytänkin sanaa usko, ei kyseessä ole mihinkään yliluonnolliseen pelastukseen luottava kirja, vaan tiukan tieteelliseen faktaan perustuva teos. "Tieto on luuloa parempi ponnahduslauta ajatuksen lennolle", Valtaoja toteaa.

"Tieto on valtaa, on aina ollut valtaa, mutta vasta nyt valta on meidän eikä kaukaisten vallanpitäjien käsissä". kirjailija jatkaa ja korostaa nykyihmisen vastuuta alkaneen vuosisadan tuplahaasteessa: ei riitä, että pelastamme ihmisen, meidän on pelastettava myös maapallo. Meidän on otettava avuksi teknologian rajattomat mahdollisuudet. "Me voimme luoda rauhan ja runsauden tulevaisuuden, jossa koko maapallo voi paremmin, ja jossa lapsemme ovat terveempiä, vauraampia ja viisaampia kuin me -".

Lyhytnäköisesti omaa napaansa (ja parhaassa tapauksessa paria jäljellä olevaa vuosikymmentä) tuijottavalle kirjan tarjoama tulevaisuudenkuva saattaa vaikuttaa utopistiselta. Mutta kun käännän katseeni perässä tulijoihin, vaikkapa kolme- ja kuusivuotiaisiin pojanpoikiin, kuva saa ihan erilaisen perspektiivin.

Avaruus on pikkupojille tuttu juttu; kuusivuotias piti juhannuksena isovanhemmille luennon (luento on hänen itsensä aivan oikein käyttämä sana) alkuräjähdyksestä, planeetoista ja elämän synnystä. Päiväkodissakin hän on esitellyt tietämystään avaruudesta. Mummolassa hän saattaa istahtaa pianon ääreen, ottaa Tiede-lehden "nuottivihoksi" ja laulaa ja soittaa avaruusaiheista itse keksimäänsä laulua. Pienempi tulee perässä, lennättää raketteja, rakentaa mitä mielikuvituksellisempia legokoneita ja seikkailee avaruudessa.

Nämä pojat katsovat tulevaisuuteen uteliaasti, seikkailunhaluisesti ja ennen kaikkea optimistisesti. Ja niinhän minunkin, ja jokaisen kasvattajan kuuluu tehdä.

Valtaojan kirja sai luottamaan siihen, että optimismi ei ole tyhmien, tietämättömien ja välinpitämättömien asenne.

Valtaoja osaisi sanoa tästäkin jotain syvällistä. Minun täytyy vain tyytyä toteamaan, että kuusivuotias meren rantahiekkaan kirjaileva pikkumies on elämänsä alussa ja matkalla kohti huikeaa tulevaisuutta.