Kylässä Jyväskylässä

Saamattoman bloggarin elämä on ollut aika vauhdikasta ja kiinnostavaa, vaikkei sitä todellakaan voi blogista päätellä.

Elämän huippuhetket pitäisi saada talletettua heti eikä viidestoista päivä, niin purettavien asioiden kuorma ei kasvaisi liian suureksi. Ei ainakaan niin suureksi, ettei siihen jaksa tarttua lainkaan, vaan mieluummin touhuilee puoliunessa jotain turhemmanpäiväistä. Perusperiaatehan blogin pitämiselle on ollut se, että kirjoitan, etteivät sanat (eivätkä asiatkaan) unohtuisi.

Selitykset sikseen, nyt aloitan merkittävien hetkien purkamisen viimeisimmästä. Ajettiin nimittäin torstaina Jyväskylään, laukussa reissulakanat ja liput Wigwamin 50-vuotisjuhlakiertueen konserttiin. Reissulakanat siksi, että yövyttiin ystäväpariskunnan luona, ja tapana on ollut tehdä se omin lakanoin.

Konsertista muutama sananen. Loppukesän aikana kasvoi ja vankistui toive päästä todistamaan livenä nuoruuden idolien soitantaa, ja samalla ehkä saada hippunen nuoruutta takaisinkin. Tampereen kosertti oli loppuunmyyty, samoin Helsingin, mutta Jyväskylään siis saatiin liput. Tampereella olisi päästy mukavasti istumaan Tampere-talon ison salin penkkeihin, Jyväskylän rokkiluolassa, Lutakossa, oli tiedossa ainakin kolme tuntia seisomista, mikä hieman arvelutti etukäteen.

Mutta hyvin se sujui, jalat jaksoivat valittamatta. Tämäkin konsertti oli loppuunmyyty, tila ahdas ja kuuma, ja välillä isojen miesten puristuksessa oli aika hentoinen olo. Toisella puoliajalla vasta saatiin raivattua itsemme jonkinlaiselle näköalapaikalle, niin että siitä eteenpäin konserttielämys oli aika täydellinen.

Lehdistä on voinut lukea suitsutusta muusikoille, jotka eivät ole kadottaneet taidostaan vuosien myötä mitään. Päinvastoin, kokemus näkyy ja kuuluu, yhteissoitto sujuu upeasti vaikka taukoa on ollutkin. Ikä näkyy ulkonäössä, muuten sen voi unohtaa.

Konserttikuvista ei tullut kummoisia kännykkäkameralla isojen miesten muurin takaa. Yleisössä oli kaikenikäistä väkeä, ei suinkaan pelkkiä nostalgikkovanhuksia. 

Jos Wigwamin miehillä on jo ikää ja elettyä elämää, Jyväskylän kaupungin kadut torstai-iltana vallanneella haalarinuorisolla elämä on vasta edessä. Kun käveltiin Lutakosta taksipysäkille (noloa, myönnän: rokkikonsertista ei mennä taksilla kotiin!), ihmeteltiin satoja, jopa tuhansia vastaantulevia nuoria. Selitys oli tietysti Kauppakadun appro, sama jota Tampereella vietetään Hämeenkadun appron nimisenä. Ihastelin taksikuskillekin Jyväskylän vilkkautta ja nuorekkuutta öiseen aikaan, mutta hän kyllä todisti, että tämä ilta oli poikkeus.

Jyväskylän reissun tärkein anti oli kuitenkin ystävien tapaamisessa. Ensimmäinen iltapäivä vaihdettiin kuulumisia ja syötiin hyvin (hirvipaistia, uuniomenoita ja muita herkkuja), konsertin jälkeen yöpalalla kuultiin isännän, todellisen musiikkiasiantuntijan, analyysiä kuullusta ja nähdystä.

Seuraavan aamun aamiaisella, joka alkoi kymmenen maissa ja päättyi joskus puolenpäivän jälkeen, käytiin taas sitä meidän nelikolle tavallista tajunnanvirtakeskustelua, joka on hioutunut melkein neljänkymmenen vuoden aikana ja alkaa hipoa täydellisyyttä. Aamiaisella ehdittiin käsitellä uusi jätevesilainsäädäntö, pohtia Rautaveden reittiä, kiistellä Holvikirkon esittäjästä, kuunnella Tom Jonesin ja P.J.Probyn versiot Pepe Willbergin Saat miehen kyyneliin -kappaleesta (jota me naiset sivumennen sanoen myös innostuimme laulamaan), pohtia kulttuurisidonnaisia tapoja ja naisen asemaa ja kuulla koskettava muisto lapsuudesta. Ainakin nämä asiat tulevat nyt mieleen, joku muu muistaa ehkä vielä muutakin.

On niin iso onni, että on ystäviä, joiden seurassa voi olla omana itsenään, pingottamatta tai esittämättä. Ja kyllä, ainakin hippunen nuoruutta tuli takaisin!