Mitä Downton Abbeyn jälkeen?

Varaudun siihen, että viikon päästä tiistai-illat tulevat näyttämään tältä:

           harmaata
     
                                       harmaata

                                                                    harmaata


Downton Abbey siis todellakin loppuu. Yksi jakso on onneksi vielä jäljellä! Muutama ihmissuhde on kesken, isot kartanoon heijastuvat yhteiskunnan muutokset viemättä loppuun. Ainakin yhdet häät on tulossa. Eiköhän kaikki saada onnelliseen päätökseen. Toivottavasti ei kuitenkaan sellaisella pikakelauksella kuin vaikkapa Maryn häät! Siinä vauhdissa oli katsojan eläytyminen koetuksella. (Silloin kävi mielessä, että onneksi tämä loppuu pian. Toivuin kuitenkin nopeasti enkä todellakaan enää ymmärrä silloista itseäni.) 

Tunnustan tehneeni Anna.fi:n testin Kuka Downton Abbeyn nainen olet? Surutyönä taidan tehdän sen uudelleen. Ja koska en edes muista, mitä ensimmäisellä kerralla tuli tulokseksi, oletan, että sen voi tehdä aika monta kertaa, jos oikein ikävä iskee. 

Vielä joulusta ja jäätyvästä järvestä

Kun päällimmäiset joulumuistot on kirjoitettu pois, on syvempien vuoro. Niiden, joilla on oikeasti merkitystä. Niiden, joiden toivon kulkevan mukana kauan.

Ne alkavat pari päivää ennen joulua. Lämpöaalto sulatti ohuen lumipeitteen ja pihassa piti keksiä lumileikkien asemesta muuta tekemistä. Sitähän löytyi helposti! Ilahtunut pikku kuljettaja löysi oman kuorma-autonsa vajasta ja hetkessä oli rakennustarvikkeet eli golfpallot kuljetettu auton lavalla ympäri pihaa. Hauskinta oli kuitenkin tehdä pihan isosta sammalpeitteisestä kivestä paloauto ja sammuttaa kiven päällä kahareisin istuen ja kuuluvasti vettä ruiskuttaen kaikki kytevät palon alut. Siinä sivussa tuli opiskeltua, mitä tarkoittaa komposti. 

Aatonaattopäivän hämärtyessä mentiin miehissä (mummo oli mukana muuten vaan, sillä miesten retki tämä oli) metsään hakemaan joulukuusi. Mummo ja pappa olivat valinneet syksyllä hyvissä ajoin kaksi joulukuuseksi sopivaa kaunotarta ja merkinneet ne selvästi keltaisella nauhalla. 

Vain yksi merkitty puu löytyi, vaikka taskulampun kanssa yritettiin tiirailla keltaisia nauhoja. Se kuusi siis kaadettiin, kolmevuotias yhdessä papan kanssa sahasi, ja kirkas lapsenääni kuulutti varoituksen koko metsän väelle: "Puu kaatuu!" Sitten kolme polvea kantoi kuusen mökin terassille, pienin pidellen kiinni latvasta.  

Joululaulujen laulaminen aatonaattoiltana ihan tuntemattomien ihmisten kanssa kauniissa pienessä kappelissa kuuluu myös unohtumattomiin joulumuistoihin. Kun mökki on pikkukaupungin kupeessa, sieltä voi hetkessä pyrähtää milloin mihinkin: viimeisille kauppaostoksille, uimahalliin, kuntosalille tai siis vaikkapa tunnelmoimaan hetkeksi tuttujen laulujen maailmaan. Sylvian joululaulua säesti poikkeksellisesti haitari, enkä nyt saanut ahdistavaa ikäväkohtausta, mikä yllätti täysin Tampereella kirkkokonsertissa. Haitarin säestyksellä laulettiin myös reippaasti "Kello löi jo viisi..."

Rantasaunan lämmitys, tuli takkatuvan takassa, kynttilän valo, ulkona palavat roihut, kävely saunalle ja takaisin, kolmevuotiaan taskueväät, pehmeä ja tuoksuva saunavihta (itse tehty ja pakastettu), pitkät aamiaiset, keskustelut, jouluaaton jatkokertomus, joulupukin vierailu: tätä omien henkilökohtaisten elämysten listaa voisi näköjään jatkaa loputtomiin. 

Yllättävän liikutuksen hetken koin tänään laiturilla, ja senkin luen näihin joulumuistoihin. Koko syksyn olen haaveillut, että saisin nähdä, kun järvi jäätyy. Ja tänään se näyttää tapahtuvan! Rannassa on ohut aaltojen kuvioima jääpeite, joka on laiturin toisella puolella jo liikkumaton, toisella laineet vielä keinuttavat sitä kevyesti. 

Kauempana vesi on vielä sulaa ja kymmenkunta joutsenta sinnittelee siellä parvena töräytellen merkkiääniä, jotka kuuluvat pihaan asti. 

Joko jää huomenna kantaa?

Tällaisen maiseman edessä ihminen on pieni.

Vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Tapaninpäivän iltana, kun tuuli ujeltaa ulkona ja tosi vanhat kotimaiset starat laulavat Teemalla aika kökössä filmissä, on aikaa muistella joulun ajan tunnelmia. Vuorokauden hiljaiselon jälkeen alkaa pulpahdella mieleen sattumuksia, jotka on paras muistaa vastaisen varalle. 

Jouluaattona olisi voinut palaa sauna, lapsi ja mökkikin (jos pikkuisen liioittelen). Henkilövahingoilta vältyttiin eikä muutakaan tuhoa loppujen lopuksi tullut, ellei sellaiseksi lasketa steariinin sotkemia sohvatyynyjä, mökin hirsiseinää (sen Pappa jo televisiota katsellessaan rapsutteli puhtaaksi) ja äidin kutomaa joululiinaa, joka steariinikökköineen täytynee viedä pesulaan. Siis ihan pikkuruisia vahinkoja.

Rantasauna on tosin vielä tarkemmin tutkimatta. Saunan pesu on mukavaa kevätpuuhaa, ja silloin vahingoille voi nauraa jo kunnolla.

Niin kuin rivien välistä voi lukea, syynä olivat kynttilät, aidot ja oikeat. Mutta että neljä kertaa saman päivän aikana! Ehkä vähän onnettomuuksia ennakoiden Poika kyseli aatonaattona, onko mökillä vaahtosammutin ja mistä löytyy sammutuspeitto. Molemmat tarkistettiin.

Ja vaikka olisi helppo syyttää lapsia, niin nyt syyllisiä  olivat aikuiset, tietämättömät ja huolimattomat, mummo muiden muassa. Minä sytytin sen sohvapöydällä yksikseen palavan kynttilän, jonka kolmevuotias oli saada päälleen, kun halusi ottaa pelin pöydän alta. Onneksi Miniällä oli silmät selässä ja nopeat refleksit, vaikka jouluaattoillan väsymys varmasti jo painoi. Pelästynyt lapsikin rauhoittui nopeasti. Onneksi hän ei tajunnut, miten lähellä oikein iso vahinko oli. Käännettiin sohvatyynyt toisin päin ja alettiin odottaa pukkia.

Aikaisemmin joulusaunassa olivat kolmevuotiaan vanhemmat halunneet tunnelmoida kynttilän valossa eivätkä olleet ymmärtäneet, että steariini sulaa. (Väittivät, etteivät tienneet että siellä on sähkövalo). Takkatuvan kynttelikkö oli saunomisen jälkeen aika surullisen näköinen. Se sähellys, jonka sulavat kynttilät saunassa aiheuttivat, jääköön Pojan ja Miniän joulumuistoksi. 

Näin kauniisti palavat kynttilät joulupöydässä. Saunassa ne sulavat.

Näiden ja muiden pikku sattumusten vuoksi emme varmasti unohda tätä lapsellista joulua mökillä. Siististä juhlatunnelmasta ei ollut tietoakaan, kun duplopalikat levittäytyivät ympäri lattiaa tai Papan ja kolmevuotiaan täytyi kokeilla viime vuonna joulupaketista löytynyttä työkalupakkia, jonka sahakin pääsi nyt ensimmäistä kertaa näyttämään teränsä. 

Vaikka sisustus ei ollut täydellinen, niin jouluruoka oli (paitsi että sienisalaatti unohtui!): itse tehtyä ja erinomaisen maistuvaa kaikki kaloista laatikoihin. Ja miksi jouluna pitäisi olla rauhallista, niin kuin useissa joulutoivotuksissa sanottiin? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan unohda!

Tai olihan meidänkin joulussa ainakin yksi rauhallinen asia. Kolmen ja puolen kuukauden ikäinen pikkumies vain hymyili kaikelle touhulle ja tohinalle. Hän ei taida muistaa ensimmäistä jouluaan, mutta meitä on monta siitä kertojaa.  

Siirrytäänkö ensi vuonna aidoista ledeihin, sitä on nyt vuosi aikaa miettiä.

Tätä kynttelikköä ei vaihdeta, mutta yritetään pitää palavia kynttiloitä paremmin silmällä.

Terveisiä joulumaasta

Piipahdettiin parin päivän reissulla kuudensadan kilometrin päässä Tampereelta, Kainuussa. Noihin päiviin mahtui lukuisia sukulaistapaamisia, kuulumisia, paljon kahvia, jouluherkkuja ja hyvää mieltä. Ihmiset olivat ihania, mutta maisema oli mykistävä. 

Täältä lähdettiin: Tampereen pääkatu alkuviikosta.

Puolimatkassa eli mökin pihassa näytti jo aika lupaavalta.

Tänne päädyttiin: täydelliseen joulumaisemaan!

Siellä todellakin ymmärsi, miksi joululauluissa niin kovasti haikaillaan valkoista joulua. Jos olisin voinut, olisin siirtänyt kelloa vähän eteenpäin ja viettänyt joulun jo. Tällaisia olivat lapsuuteni joulujen puitteet: lunta, lunta, lunta, sinistä hämärää, kynttilän valoa, hiljaista rauhaa. (Toki aika usein myös paukkupakkasia.)

Paluumatkalla siirryimme loskan ja sumun keskellä Keski-Suomeen. Täällä nyt jännityksellä odotellaan, mitä viimeisille valkoisille plänteille tapahtuu jouluaattoon mennessä.

Suomen eteläisimmän paliskunnan jouluporot tankkaamassa. Miten pukki pääsee etelään, jos lumi sulaa?

Yhdessä on kivempaa

Tällä viikolla oli ainakin yksi aamupäivä, jolloin jouluvalmistelut etenivät vauhdilla. Tehtiin ystävän (tässä yhteydessä ystävätär kuulostaa jotenkin hienostelulta, vaikka sellaistakin sanaa olen hänestä varmaan joskus käyttänyt) kanssa ainakin sata karjalanpiirakkaa. Ainakin, koska ei niitä ehditty laskemaan, mutta paljon niitä tuli. Ja sitten kun suurin osa oli pakastepusseissa, oli turha aloittaakaan laskutoimitusta, koska aika iso kasa oli uponnut heti paistamisen jälkeen ahnaisiin suihin.

Leipominen ei tuntunut vain leipomiselta, kun samalla syvennyttiin keskusteluun mitä moninaisimmista aihepiireistä. Me olemme käytännön töissä varsin erilaisia persoonia: minä hidas nutaaja, jolle jokainen yksityiskohta on elintärkeä, hän nopea ja taitava, harjaantunut tekijä, joka ei jää murehtimaan pikkuseikkoja. Mutta keskustelijoina olemme samanlaisia ja tavoitamme toisemme ajatuksenkulun nopeasti. Siis piirakoita syntyi ja puhetta riitti!

Ensimmäiset piirakat on paistettu. Ei elämäkään ole täydellistä, totesi ystävä.

Näin syntyy nopea rypytys.

Voi kun voisikin tehdä kaikki joulun valmistelut yhdessä, ainakin kaksin tai mikä ettei isommallakin joukolla! Sama toive koskee muitakin juhlia, ja oikeastaan monia arjenkin asioita: siivouksia, pihatöitä, ruoanlaittoa.

Stressitaso laskee, kun ei yksin tarvitse ottaa vastuuta päätöksenteosta ja mahdollisista epäonnistumisista. Käsillä tekeminen vapauttaa myös kielen ja aivot, joiden lonkeroista löytyy vaikkapa fiksuja ajatuksia tai ainakin muistoja.

Me muistelimme hetken yhteisiä leipomistalkoita, joita lasten koulun naisyhdistys järjesti säännnöllisesti koulun keittolassa. Tällä tavalla hankittiin myytävää koulun kahvilaan ja lukuisiin vanhempainiltoihin. Kahvila työllisti yhden henkilön ja leivonnaisten tuloilla hankittiin kouluun yhtä ja toista ja tuettiin oppilaiden stipendirahastoa. Ja me äidit saimme uskomattoman hienoja kokemuksia ison keittiön koneiden hallinnasta ja yhdessä työskentelystä.

Nyt meitä ei enää päästettäisi koulun keittolaan huseeraamaan omin päin. Nykyisin vaaditaan ainakin hygieniapassit ja ties mitä muuta, jota harvalla tavallisella pulliaisella on. Sen sijaan olisi halu toimia ja tehdä. Onneksi voidaan tehdä ainakin karjalanpiirakoita omaan joulupöytään!

Miehenkin kanssa on hauskempaa tehdä ruokaa kuin yksin. Varsinkin kun sattuu omistamaan insinöörimiehen, jonka kädenjälki on näin kaunista.

Joulukortit postiin

Yksi joulustressiä aiheuttava homma on saatu hoidettua: joulukortit on kirjoitettu. Ulkomaille tarkoitetut lähtivät ajallaan viime viikolla, kotimaan posti lähtee huomenna.

Tällaisiakin kortteja löytyi kaupoista ja myyjäisistä tänä vuonna.

Tänä vuonna eniten vaivaa (oikeasti se oli mukavaa!) aiheutti korttien ostaminen, ei osoitteiden metsästäminen tai sen pähkäily, kenelle kortti pitäisi lähettää. Aikaisemmista kireistä talkoista viisastuneensa olen tehnyt helposti päivitettävän nimilistan osoitteineen. Pari uutta nimeä listaan lisättiin, pari nimeä pyyhkiytyi syksyllä pois.

En ole askartelija, siksi ostan kortit yleensä valmiina. Viime jouluna tosin uusi mökkiympäristö inspiroi tekemään kortit Ifolorin ystävällisellä avustuksella (se oli kivaa), ja oli helppoa, kun kaikille lähti samanlainen kortti. Nyt ostettiin kortteja useammasta paikasta ja muutamasta kortista tiesi jo sen nähdessään, ketä varten se oli tehty. 

Mutta, huolimatta postin kampanjasta, jossa muistutetaan, että joulukortti on aito asia eikä ilman sitä joulu tunnu miltään, heräsi kyllä epäilys, että onko tässä jokavuotisessa korttirumbassa oikeasti mitään järkeä. Lähetetään kortteja ihmisille, joiden kanssa ei olla muuten missään tekemisissä! Ja nykyaikana kun on muitakin viestimistapoja, miksi pitää lähettää hankala kortti?

Yksi pariskunta korttiostoksilla jäi erityisesti mieleen. Nainen valikoi korteista halvimpia, siis ei kortteja ulkonäön vaan hinnan perusteella, ja sanoi useampaan kertaan, että nehän menevät kuitenkin joulun jälkeen roskiin. 

Miksi hän (tai minä) kuitenkin lähettää kortteja, vaikka koko asia jotenkin epäilyttää? Olemme varmaan tapojen orjia, emme uskalla katkaista perinnettä. Tai sitten, kortti on kuitenkin se "aito asia", joka on mukava saada ja pitää kädessä. Se kertoo, että joku jossakin on omistanut ajatuksen, vaikkapa lyhyenkin, kortin saajalle. Haittaako se, että se tapahtuu ehkä vain kerran vuodessa?

Kuinkahan pian sähköiset kortit jyräävät aidot? Vieläkö nuoriso harrastaa aitoja joulukortteja?

Uutisia Morin salongista

Istuin tänään kaksi tuntia Morilla, ja sinä aikana ehdin kuulla ja kokea kaikenlaista.

Maahanmuuttajat ja kotoutuminen ovat olleet syksyn kestopuheenaiheita Suomessa ja varmaan muuallakin. Mori on malliesimerkki maahanmuuttajasta, jonka asettuminen Suomeen on mennyt hyvin, tai paremminkin loistavasti.

Hänhän ei tullut Suomeen pakolaisena ja tullessaan hänellä oli jo ammatti, mikä teki tulosta ehkä helpompaa kuin ainakin osalla tämän syksyn muuttajista. Suomi oli silti sama Suomi: kieli oli outo, ihmiset ja sää viileitä eikä omaa ammattitaitoakaan päässyt heti käyttämään.

Puolessa vuodessa Mori oppi kielen, sai töitä ja alkoi viihtyä. On helppo kuvitella, että Morin luonteella varustetulle ihmiselle kotoutuminen oli helppoa. Avoimena ja iloisena ihmisenä hän
tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Rohkeana ja puheliaana hän on käyttänyt suomen kieltä joka päivä Suomeen tulostaan lähtien ja oppinut kielen niin hyvin, että pystyy laskemaan leikkiä tai puhumaan vakavaa asiaa aina tilanteen mukaan. Omassa ammatissaan hän on koko ajan halunnut kehittyä eikä ole kaihtanut riskienkään ottamista. Helmikuussa hän avaa Tanpereelle toisen liikkeensä! 

Reilu viikko sitten lensi Iranista Suomeen Morin veljen vaimo, hänkin ammatiltaan kampaaja (ja kosmetologi), tavoitteenaan asettua tänne pysyvästi, rakentaa oma ja miehensä elämä suomalaiseen malliin. Hänen tulonsa on saanut Morin muistelemaan alkuaikojaan Suomessa.

"Te-te-tehdäänkö kahvia?" hän kertoi änkyttäneensä asiakkaille alkuun ja jännittäneensä kovasti. Muutenkaan alku ei ollut niin ruusuista kuin ulkopuolisesta saattaa nyt näyttää. Hänellä oli tukenaan vain suomalainen vaimo eikä kukaan täällä puhunut persiaa, englantiakin vähän huonosti. Nyt Mori itse voi toimia veljen vaimon opastajana ja Morin koti on sukulaistenkin koti.

Parempaa kotoutumisen opettajaa Suomi ei voisi toivoa! Mori puhuu veljensä vaimolle suomea, on ottanut hänet opettelemaan suomalaisen kampaamon töitä omaan liikkeeseensä ja huolehtii, että myös suomalaiset tavat tulevat tutuiksi. Hän vaatii täsmällisyyttä aikataulujen suhteen ja opettaa itsenäisyyttä esimerkiksi kaupungilla liikkumisessa.

Kaiken tämän kahden pienen pojan isä ehtii ja jaksaa tehdä oman liikkeen pyörittämisen ja toisen suunnittelemisen ja omakotitalon rakentamisen ohessa. Yritteliäisyyttä ei voi kuin ihailla.

Oli erikoisen ylellinen tunne kampaamossa - jota tästedes kutsun Morin salongiksi - kun kaksi henkilöä suti yhtä aikaa uutta väriä hiuksiini. Siellä olisi voinut saada myös kosmetogin palveluja, mm. kynsien lakkausta ja ripsien ja kulmien värjäystä ystävällisesti hymyilevän ihastuttavan nuoren iranilaisnaisen tekemänä (joka on ollut Suomessa vasta kymmenen päivää ja pärjää jo auttavasti suomen kielellä). 

Kampaajalla voi syventyä naistenlehtiin tai käydä mielenkiintoisia keskusteluja.

Hurmaavia joulukalentereita

Kun itsenäisyyden kuohuvat on nautittu ja juhlapuvut arvosteltu, voi keskittyä täysillä joulun odotukseen. 

Joulun tunnelmaan vievät erilaiset hienot, mielikuvitukselliset joulukalenterit, joita voi bongailla eri puolilla kaupaunkia. Täytyy tunnustaa, että jääkaapin ovessa olevan kalenterin luukkuja ei aina muista avata. Näitä erilaisia kalentereita ei tarvitse (saa?) avata, niistä voi vain nauttia.

Tässä Tampereen Monitoimitalolta yksi kiehtova luomus, jonka luukut haluaisin ehdottomasti avata. Niihin on varmasti kätketty salaisuuksia.

Lenkillä Veisussa ja Korkinmäessä voi pysähtyä ihastelemaan omakotitalojen pihoihin ja ikkunoihin päivä kerrallaan avautuvia joulukalenterin luukkuja. Nyt niitä löytyy siis kahdeksan.

Neljännen päivän luukku on eräässä pihassa seisova pieni soma metsämökki, jota vartioi koira ja jonka ikkunoista kurkistelee tonttuja. Itsenäisyyspäivänä avautui yhden talon ikkunaan varsin isänmaallinen asetelma. Ja jatkoa seuraa jouluaattoon asti!

On tosi mukavaa, että ihmiset viitsivät suunnitella ja rakennella kaikenlaista somaa toistenkin iloksi.

Kävelylenkkinsä voi suunnitella joulukalenterin mukaan.

Muutetaanko Helsinkiin?

Nyt on nähty, miten Helsingissä odotetaan joulua. Vuosi sitten näihin aikoihin pikkuisen valittelin sitä, että vaikka vieraillaan pääkaupungissa usein, harvoin ehditään keskustaan. Nyt ehdittiin, kun lastenhoitopäivän jälkeen jäätiin yöksi tai oikeastaan kahdeksi Herttoniemeen ja vietettiin kokonainen päivä keskustassa ja kaksi iltaa Herttoniemen maisemissa. 

Täytyy heti tarkentaa tuota näkemistä. Olisi varmasti nähty paljon, jos olisi ollut toisenlainen sää. Sateenvarjon alta on hankala pysähtyä tarkastelemaan jouluvaloja tai edes näyteikkunoita. Sateenvarjostakin piti pitää tiukasti kiinni myrskytuulen riepotellessa. Kaupunkikävelystä ei siis tullut ihan haaveiden mukaista. 

Muutamaan kauppaan poikettiin ennakkosuunnitelman mukaisesti suunnistaen katse kadussa, suurimpia lammikoita vältellen. Kiasmassa vietettiin useampi tunti kuivatellen, lämmitellen ja taidetta ihmetellen. Illan pimentyessä käytiin Senaatintorin Tuomaan markkinoilla juomassa terästettyä glögiä, ja säästä huolimatta täpötäydessä ravintolamökissä oli lämmin tunnelma.

Kahtena iltana käveltiin Herttoniemen rannoilla ja ihailtiin rantatien mereen heijastuvia valoja ja kauniisti jouluvaloilla sisustettuja parvekkeita ja ikkunoita.

Voisinko asua Helsingissä? Aina silloin tällöin pitää pysähtyä miettimään, olisiko fiksua vaihtaa kotikaupunkia, varsinkin kun näitä Helsingin-reissuja näyttää tulevan aika tiuhaan tahtiin. Mikä Helsingissä voisi olla parempaa, mikä ehkä huonoa? Jos unohdetaan sellaiset asiat kuin ystävät ja harrastukset, jotka tietysti puoltavat Tamperetta, tuli nopeasti huitaistusta plus-miinus -listasta tällainen:

+ Kävely meren rannalla mihin vuodenaikaan tahansa
+ Monipuoliset shoppailumahdollisuudet: outletit, pikkuputiikit, kivijalkaliikkeet, sisustusliikkeet (joissa voi vain hypistellä ja ihailla)
+ Tyylikkyys: kauniit vanhat talot, hienot kodit ja ihmiset, jotka osaavat pukeutua
+ Taidemuseot keskellä kaupunkia
+ Raitiovaunureitit

- Kalliit hinnat: asunnot, keskustan liikkeet 
- Ruuhkat
- Asioiden hoitamiseen ja paikasta toiseen siirtymiseen menee paljon aikaa

Vaikka plussia on enemmän, ovat miinukset niin painavia, että ihana Helsinki jää edelleen vierailukaupungiksi. Eläkeläisen budjetilla ei osteta ihanaa asuntoa meren rannalta eikä shoppailla upeissa liikkeissä. Ja pikkukaupunkilaisen sieluni tuskin tottuisi kovin helposti siihen, että reilun kymmenen kilometrin matkaan kuluu omallakin autolla yli puoli tuntia. (Tiedän: käytä julkisia. Vastaan: joskus on pakko kulkea autolla. Ja: Aikaa kuluu odotteluun ja kävelyynkin.) Ja Helsingin ruuhkiin tarvitsen kuskin!

"Pienuus on yksi Helsingin valttikorteista. Kaikki on lähellä, ja kaupungissa on helppo liikkua niin kävellen, pyörällä kuin julkisilla kulkuvälineillä." Näin  luonnehtii Saido Mohamed, Vuoden 2011 pakolaisnaiseksi valittu syntyperältään somalialainen sairaanhoitaja, Ihmisoikeusliiton asiantuntija, kotikaupunkiaan tuoreimmassa Helsinki-infossa.

Riippuu siis siitä kenen silmin kaupunkia katselee. Minulle Helsinki on aina ISO kaupunki. Jos asuisin Helsingissä, juuttuisin todennäköisesti johonkin lähiöön, jossa voisin hoitaa arjen kuviot mahdollisimman vähällä vaivalla. 

Sateisen pääkaupungin jouluvalot jäivät kuvaamatta. Onneksi sade taukosi kukkakaupan kohdalla.

Kahvila Succes on yksi Korkeavuorenkadun pakollisista kohteista. Korvapuustit eivät koskaan petä.

Maailman paras museo Tampereelle?

Museot ovat tällaisten kukkahattutätien lempipaikkoja. Mutta kiinnostavat ne muitakin. Sen osoitti esimerkiksi taannoinen Ateneumin Tove Jansson -näyttely, jota katselivat kanssani kaikenikäiset ihmiset eri puolilta maailmaa.

Voisi olettaa, että vuoden päästä väliaikaisena näyttelynä ja toukokuussa 2017 kokonaisena museona avattava Muumimuseo Tampere-talossa kerää kävijöitä sankoin joukoin. Muumit kiehtovat kaikenikäisiä, ja nykyaikaisella museotekniikalla ja uusilla ideoilla rakennettu museo vastaa toivottavasti jokaisen odotuksiin. 

Ainakin itse innostuin valtavasti viime sunnuntain Aamulehden jutusta, jossa esiteltiin museorakentamisen tämänhetkisiä vaiheita ja kerrottiin uusista löydöistä, joita Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän lahjoituksista on tehty. Tulossa on siis jotain ennen näkemätöntä. Luvassa on myös yllätyksiä: sadekuuroja, ukkosmyrskyjä, tuulenpuuskia, sen mukaan mitä kirjoissa tapahtuu, kertoo suunnittelusta vastaava arkkitehti Taina Väisänen Aamulehdessä.

Uudesta Muumimuseosta tulee jännittävä paikka.

Tärkeintä museossa on tarina, keskiössä ovat kirjat ja vanha Muumitalo, josta tehdään myös virtuaalinen versio. Museokävijä voi siis päästä sisälle taloon seikkailemaan. Tuskin maltan odottaa! 

Lapsille museosta tulee varmaan ihan mahtava kohde. Kolmevuotias on silloin jo melkein viisi ja pikkuvelikin jaksaa jo museossa mainiosti. Museoseurasta käydään varmaan kilpailua; täällä on innokkaita aikuisia tarjolla paljon...

Mummo ja pappa odottavat jo museoseuraa!

Ainoa asia mikä tässä tulevassa museossa harmittaa on paikka. Tampere-talo on tyylikäs, monipuolinen kulttuurikeskus, mutta silti tuntuu, että Tove Jansson ja hänen tuotantonsa olisivat ansainneet jotain isompaa kuin 1500 neliötä talon alakerrasta. Miksi päättäjäjen on niin vaikea nähdä, millainen kultakaivos oikea Muumitalo-museo voisi Tampereelle olla? Pikkuisen kunnianhimoa, ja Tampereella voisi olla maailman paras museo!

Muumikirjat ovat kiehtoneet meillä ja maailmalla. Riittääkö Tampere-talo museolle?