Pitkästä aikaa

Kun aika käy todella pitkäksi, voi yrittää elvytellä vanhoja harrastuksia. Ajatus uusien harrastusten keksimisestä ei nimittäin ole oikein ottanut tulta (ei sukkien neulomiselle, ei ompelulle, ei valokuvien järjestämiselle!). Olen niin tapojeni orja!

Blogin pitäminen oli pitkään, vuosia, yksi elämän tärkeitä juttuja, kunnes se menetti makunsa. Koin tarvetta uudistua, innostua, inspiroitua, eikä bloggaaminen enää ollut se juttu. Vaan mitäpä näitä selittelemään. Tässä taas ollaan. Vanhan ääressä uudessa tilanteessa.

Nyt kun päivät täyttyvät tekemättömyydestä eikä ulkopuolelta tulevat innoittajia juuri ole (uutisten selaaminen ei innoita, päinvastoin), täytyy taas kääntyä itseensä. Ja vaikka sitten höpistä joutavia, kunhan aivot pysyvät jotenkin liikkeessä.

Talvilomalla mökillä ihailtiin auringonlaskuja, hiihdeltiin ja käveltiin jäällä, nautittiin luonnosta. Koronavirus oli kaukana, Kiinassa asti, tai saattoipa olla lentänyt jo Etelä-Eurooppaankin. Keski-Suomessa sitä ei vielä osattu pelätä.

Ikäihmisten karanteenissa haastavinta onkin pitää itsensä edes jotenkin hereillä, liikkeellä ja edes hetkittäin myös virkeänä. Kun olo on kutakuinkin turvallinen, ruokahuolto pelaa eikä mikään krooninen sairaus vaivaa, mistä saa virikkeitä päiväänsä? Mistä tulee se tunne oman elämän merkityksestä ja tärkeydestä, kun ei voi tehdä muuta kuin ruokaa?

Karanteenin alun pelokkaaan shokkivaiheen jälkeen iski hetkellinen tehokkuuden puuska: nyt tehdään ne ikävät siivoushommat, nyt kuntoillaan tosissaan, nyt pidetään yhteyttä, nyt ollaan kekseliäitä! Se vaihe lopahti ainakin minun kohdallani aika nopeasti (saunan sain sentään onneksi pestyä), ja nyt on tullut turtunut alistuneisuuden aika. Hohhoijaa, tätä rataa jouluun asti...

Kun en ikäni puolesta varsinaisesti vielä kuuluisi kotikaranteeniin (vaan olen kotona, jotta voin taata riskiryhmäläisen turvallisuuden), voin ainakin leikkiä ajatuksilla, mitä tekisin, jos en olisi kotona.

Ihan ensimmäiseksi olisin tietysti kampaajalla. Edellisestä kampaajakäynnistä on jo yli kaksi kuukautta, ja kun on tottunut käymään kampaajalla säännöllisesti noin kuuden viikon välein, alkaa olla todella rähjäinen olo. Onneksi juurikasvuja ja pitkäksi venähtänyttä leikkausta ei tarvitse esitellä kenellekään, mutta lievällä kauhulla odotan tulevia viikkoja, lämpeneviä kelejä, piposta luopumista, ja vääjäämättä etenevää juurikasvua, jota ei tyvivärikään pelasta. Olisiko nyt aika siirtyä lopullisesti harmaapäiden joukkoon? Sitten ei tarvitsisi murehtia juurikasvuja. Tiedän kuitenkin, että ainakin yksi ihminen vastustaa tätä kovasti!

Kukapa ei kaipaisi tällaiselle kampaajalle! Mori vastustaa kovasti sitä harmaantumisajatusta: en kuulemma ole vielä niin vanha. 

Kampaajan jälkeen suuntaisin jalkahoitoon. Ehkä poikkeaisin kosmetologillakin, vaikkapa vain laitattamassa kulmat kuntoon. Sitten kepein askelin kirjakauppaan hypistelemään kevään uutuuksia, joita ei nyt kirjaston uutuushyllystä voi bongailla. Oi oi, mitä kirjoja! Ostaisin varmaan uusimman Elizabeth Stroutin ja luultavasti Kirsti Paakkasen elämäkerran. Ja pojille varastoon uusimpia Muumi-kirjoja muumien 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Vaatekauppoihin en uskaltaisi mennä, siellä kun pitää mennä sovituskoppeihin, jos aikoo jotain ostaa. Ja toisaalta, mitään en kyllä tarvitsekaan, kun kaikki tapaamiset ja juhlat on tältä keväältä peruttu. Meilläkin oli suunnitelmissa isot sukukekkerit toukokuussa, vaan nyt nekin on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Jos jotain vaatetta tarvitsisin, niin se olisi kyllä lenkkiasu. Niin monta kertaa tänä kevättalvena olen pukenut ulos lähtiessä samat virttyneet vaatteet ylle, että kun tästä koronakeväästä selvitään, nekin taitavat saada häätökäskyn.

Lumikellot olivat ensimmäinen kevään merkki Tampereella. Ne ilahduttivat flunssasta toipuessa, kun jaksoi jo tehdä pieniä lenkkejä.

Tiedän tietysti olevani taas onnekas. Se, että elää itse turvallisissa oloissa, eikä ole joutunut luopumaan juuri muusta kuin kuntosalista, mielenkiintoisesta opetustyöstä, mukavista lounashetkistä, elokuvateatterista, kirjastosta, mökkeilystä ja ennen kaikkea ihmiskontakteista, ei tarkoita ettei ymmärtäisi, miten paljon huonommin asiat voisivat olla.

Synkistelyyn ei kuitenkaan ole varaa. Jos vetää mielensä matalaksi miettimällä kaikkea sitä murhetta, hätää ja kärsimystä, mitä meillä ja muualla maailmassa tällä hetkellä koetaan, masentuu itsekin eikä jaksa tehdä sitä ainoaa asiaa, joka tällä hetkellä on mahdollista: pitää itsestään huolta, ettei olisi huolen aihe muille.

Kesätukka Morilta

Kun piha on saatettu kesäkuntoon, on aika kääntää katse peiliin ja uskoa peilin kuvaa: järkyttävä juurikasvu, kulahtanut väri ja kammottava takatukka ovat totta. Jotain täytyy tehdä, jos haluaa itsensäkin kesäkuntoon. 

Helpointa on mennä Morille ja antaa yksinkertaiset ohjeet: kesätukka, kiitos. Mori tietää heti, mitä se tarkoittaa. Hän on ollut opissa Barcelonassa ja kertoo, että pastellivärit ovat muotia maailmalla. Sovitaan, että ehkä jouluna voidaan kokeilla, ei vielä. Nyt malli värille otetaan silmälasien kehyksistä. Vielä ei anneta harmauden vallita, vähän vain keskustelussa sivutaan sellaistakin vaihtoehtoa. 

Leikkaus on isompi operaatio. Hieman neuvotellaan otsatukan mallista, muuten Morilla on vapaat kädet. Eivätkä ne tärise. Melkoinen kasa hiuksia jää lattialle, kun veitsi on tehnyt tehtävänsä. Vasemman korvan yläpuolelle tehdään erikoisempi kerroksinen leikkaus, muuten pitäydytään toispuoleisessa epäsymmetrisessä mallissa, johon olen aivan ihastunut. 

Kädet toimivat ja suu käy. Kuulen raportin Barcelonasta ja uudesta kodista, muun muassa. Monet makeat naurut saan kaupan päälle. Ja sen taivaallisen päähieronnan pesun jälkeen, tietysti. 

Kun tukka on hyvin, voi ihailla peilikuvaansa ainakin hiusten osalta. Keskivartalon kesäkunto vaatiikin sitten isompia toimia. 

Tässä ei ole kesätukkaa eikä edes kesäkukkia vaan mökiltä tuotuja valkovuokkoja, jotka yrittävät sopeutua uuteeen ympäristöön. Toistaiseksi näyttää hyvältä. Ja kuvahan sen kertoo, ettei vielä ole kesä: takana olevat pionitkin vasta puskevat vartta, uudessa paikassa nekin.

Uutisia Morin salongista

Istuin tänään kaksi tuntia Morilla, ja sinä aikana ehdin kuulla ja kokea kaikenlaista.

Maahanmuuttajat ja kotoutuminen ovat olleet syksyn kestopuheenaiheita Suomessa ja varmaan muuallakin. Mori on malliesimerkki maahanmuuttajasta, jonka asettuminen Suomeen on mennyt hyvin, tai paremminkin loistavasti.

Hänhän ei tullut Suomeen pakolaisena ja tullessaan hänellä oli jo ammatti, mikä teki tulosta ehkä helpompaa kuin ainakin osalla tämän syksyn muuttajista. Suomi oli silti sama Suomi: kieli oli outo, ihmiset ja sää viileitä eikä omaa ammattitaitoakaan päässyt heti käyttämään.

Puolessa vuodessa Mori oppi kielen, sai töitä ja alkoi viihtyä. On helppo kuvitella, että Morin luonteella varustetulle ihmiselle kotoutuminen oli helppoa. Avoimena ja iloisena ihmisenä hän
tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Rohkeana ja puheliaana hän on käyttänyt suomen kieltä joka päivä Suomeen tulostaan lähtien ja oppinut kielen niin hyvin, että pystyy laskemaan leikkiä tai puhumaan vakavaa asiaa aina tilanteen mukaan. Omassa ammatissaan hän on koko ajan halunnut kehittyä eikä ole kaihtanut riskienkään ottamista. Helmikuussa hän avaa Tanpereelle toisen liikkeensä! 

Reilu viikko sitten lensi Iranista Suomeen Morin veljen vaimo, hänkin ammatiltaan kampaaja (ja kosmetologi), tavoitteenaan asettua tänne pysyvästi, rakentaa oma ja miehensä elämä suomalaiseen malliin. Hänen tulonsa on saanut Morin muistelemaan alkuaikojaan Suomessa.

"Te-te-tehdäänkö kahvia?" hän kertoi änkyttäneensä asiakkaille alkuun ja jännittäneensä kovasti. Muutenkaan alku ei ollut niin ruusuista kuin ulkopuolisesta saattaa nyt näyttää. Hänellä oli tukenaan vain suomalainen vaimo eikä kukaan täällä puhunut persiaa, englantiakin vähän huonosti. Nyt Mori itse voi toimia veljen vaimon opastajana ja Morin koti on sukulaistenkin koti.

Parempaa kotoutumisen opettajaa Suomi ei voisi toivoa! Mori puhuu veljensä vaimolle suomea, on ottanut hänet opettelemaan suomalaisen kampaamon töitä omaan liikkeeseensä ja huolehtii, että myös suomalaiset tavat tulevat tutuiksi. Hän vaatii täsmällisyyttä aikataulujen suhteen ja opettaa itsenäisyyttä esimerkiksi kaupungilla liikkumisessa.

Kaiken tämän kahden pienen pojan isä ehtii ja jaksaa tehdä oman liikkeen pyörittämisen ja toisen suunnittelemisen ja omakotitalon rakentamisen ohessa. Yritteliäisyyttä ei voi kuin ihailla.

Oli erikoisen ylellinen tunne kampaamossa - jota tästedes kutsun Morin salongiksi - kun kaksi henkilöä suti yhtä aikaa uutta väriä hiuksiini. Siellä olisi voinut saada myös kosmetogin palveluja, mm. kynsien lakkausta ja ripsien ja kulmien värjäystä ystävällisesti hymyilevän ihastuttavan nuoren iranilaisnaisen tekemänä (joka on ollut Suomessa vasta kymmenen päivää ja pärjää jo auttavasti suomen kielellä). 

Kampaajalla voi syventyä naistenlehtiin tai käydä mielenkiintoisia keskusteluja.

Keskusteluja kampaajalla

Kampaajalla käynti voi olla muutakin kuin pakollista ulkonäöstä huolehtimista tai pieni rentoutumis- ja hemmotteluhetki arjen keskellä. Se voi olla matka toiseen kulttuuriin.

Kun eilen istuin Blade Hairin tuoliin, pääsin samalla käymään Iranissa. Mašhadissa valmistaudutaan hääjuhlaan, kampaajani sukulainen on menossa naimisiin kahden viikon kuluttua. Vaikka suku on selvästi rakas ja tärkeä, Mori ei matkusta häihin. Syistä ei puhuttu, mutta oletan että niitä on monta. Matka on pitkä ja hankala, viime syksynä hän kävi siellä perheensä kanssa, nyt on pieni vauva ja töiden takia ei ehkä järjestyisi aikaa. Ehkä on kyse myös jonkinlaisesta protestista. Mori ei nimittäin haluaisi, että sukulaistyttö menee vielä naimisiin.

"Jokaisen pitää itse miettiä, mitä haluaa tehdä, ja sitten tehdä se itse", on yksi Morin periaatteista. Iranissa tämä on outo ajatus ainakin naisten keskuudessa. Tiettyyn ikään tullessaan iranilainen tyttö ilmoittaa vanhemmilleen olevansa valmis menemään naimisiin ja nämä huolehtivat puolison järjestämisestä. Vanhemmat ovat voineet olla aktiivisia jo aikaisemmin ja silloin järjestys menee toisin päin. Näin kävi silloin, kun Morin sukulaismies meni naimisiin 16-vuotiaan koulutytön kanssa, jonka vanhempien kanssa asia oli järjestetty hyvissä ajoin.

Mori toivoo sukunsa naisille toisenlaista elämää: vapautta valita itse elämänsä suunta. Hän tietää, että nuorten naisten elämästä tulee helposti samanlaista kuin heidän äitiensä elämä on. Pian naimisiin menon jälkeen alkaa syntyä lapsia, ja vaimot ovat loppuiäkseen sidottuja kotiin ja kotitöihin. Sellaisia käsitteitä kuin oma työ, oma aika tai oma tila ei tunneta. Morin äiti oli Suomen-vierailullaan ihmetellyt ja ihastellut suomalaisten ikätoveriensa lenkkeilyä, jollaisesta hän ei ollut osannut haaveillakaan.

Iranilainen nainen on voinut matkustella ja nähdä toisenlaista 
elämisen mallia, mutta silti hänen on käyttäydyttävä edelleen niin kuin iranilaiset perinteet vaativat. Jos hän haluaa olla yhdessä miehen kanssa, hänen on mentävä naimisiin eikä hän voi valita puolisoaan itse. Ja muuta vaihtoehtoa hänellä ei olekaan, eihän hänellä ole ammattia eikä työtä. Opiskelu on voinut olla vain ajan kuluttamista ennen avioliittoa; yliopistossakin kuulemma on mahdollista vain olla opiskelevinaan eikä tarvitse valmistua tai välttämättä oppia mitään.

"Iranissa miehen ja naisen välinen suhde on todella erilainen kuin täällä", kertoo Mori ja kuvailee miten seurusteluksi katsotaan, jos käydään kerran viikossa kahvilla ja soitetaan pari puhelua. Pojilla voi olla samaan aikaan useita tällaisia "tyttöystäviä"; heillä on joutilasta aikaa toisin kuin tytöillä, joita kotityöt sitovat. Tilaisuuksia tavata toista sukupuolta normaalisti ei juuri ole, kaikki pitää aina järjestää. Kun avioliitosta on sovittu, alkaa niin sanottu kihlausaika, jolloin pari voi alkaa tutustua toisiinsa. Seksuaalista kanssakäymistä siihen ei saisi kuulua.

"Ihmisten energiaa kuluu valtavasti salailuun ja valehteluun", väittää Mori. Ihmisten kanssakäymistä ja käyttäytymistä sääteleviä sääntöjä on paljon, ja jos jää kiinni niiden rikkomisesta, rangaistukset ovat kovat. Ennen kaikkea naisten rangaistukset. Miehille on olemassa enemmän vapauksia. Esimerkkinä Mori kertoo naimisissa olevasta sukulaismiehestään, jota suvussa pidettiin erittäin kovana työntekijänä, kunnes selvisi, että "iltatyöt" olivat hänen toisen perheensä luona vietettyä aikaa (tällainen kuulostaa ihan mahdolliselta Suomessakin!). Iranissa mies voi vaikka ilmoittaa ottavansa toisen vaimon joksikin itse määrittelemäkseen ajaksi.

Ne jotka uskaltavat poiketa perinteestä, joutuvat koville. Ainakin on selvää, että heidät suljetaan suvun ja yhteisön ulkopuolelle, ja se on iso asia kulttuurissa, joka rakentuu perheyhteisöjen varaan. Mori tietää esimerkkejä nuorista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotikaupungistaan ja yrittävät nyt rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä. Se on hinta rakkausavioliitoista.

Olo on kieltämättä hämmentynyt. 2000-luvun Suomessa yksilön vapaus ja rakkausavioliitot tuntuvat itsestäänselvyydeltä, vaikka toki tiedän ettei kaikkialla niin ole. Mutta toisaalta täällä meillä sen oikean kumppanin löytäminen vaikuttaa olevan aina vain vaikeampaa. Kukaan suomalaisnainen kuitenkaan tuskin suostuisi siihen, että vanhemmat valitsisivat hänelle puolison, vaikka järjestetyt avioliitot ovat tulleet Suomeenkin, ainakin tv-ohjelman muodossa.

Parituntisen istunnon aikana heräsi monenlaisia ajatuksia naisena olemisesta. Onko nainen onnellisempi, kun yrittää kuunnella ja toteuttaa itseään ja löytää kumppanin, joka jakaa samat arvot, vai eläessään yksin, vai kuuluessaan isoon yhteisöön, joka kannattelee ja tekee arjen valinnat helpoiksi? Seuraisinko äitinä mieluummin itsenäisen reppureissaajan matkaa maailman toiselle puolelle vai etsisinkö tyttärelle sopivaa aviomiestä? Ainakin jälkimmäiseen kysymykseen on kyllä helppo vastata.

Näin naistenpäivän aattona halusin keskittyä tähän aiheeseen. Puhuttiin eilen paljon muustakin. Opin jotain shiiojen ja sunnien eroista, iranilaisesta yliopistosta, kielten opiskelun tärkeydestä, maan kuivuudesta, perheestä ja vaikka mistä.

Kampaajalla voi yllättäen saada maistaa erikoisiakin herkkuja.

Mori

Ensin täytyy tehdä selväksi, että tämä ei ole maksettu mainos. Olen kysynyt aiheeltani luvan, siinä kaikki.

Häntä kutsutaan Moriksi, oikealta nimeltään hän on Morteza Safaei, ja kuten kuvasta voi ehkä päätellä, hän on parturi-kampaaja.

Tapaan häntä aika säännöllisesti, tosin viime aikoina tapaamisvälit ovat pidentyneet. Mieskin käy Morin luona, tätä nykyä vielä  useammin kuin minä.

Ensimmäisen kerran uskaltauduimme Morin luokse toissa kesänä, kun kotiuduimme rähjäisinä pitkähköltä ulkomaanmatkalta ja väsynein silmin huomasimme helpotukseksemme, että melkein naapuriin oli avattu uusi liike. Siellä oli vastassa ystävällinen nuorimies, joka lupasi toiselle ajan samalle päivälle, toiselle seuraavalle. Mori muistelee usein tuota ensi tapaamista: lähetin muka miehen ensin testaamaan, uskallanko itse tulla.

Kieltämättä vaatii rohkeutta vaihtaa kampaajaa ja antautua ihan oudon ihmisen - ja täytyy tunnustaa, ennen kaikkea miehen - käsittelyyn. Kertaakaan en ole katunut ja heti oli selvää, että keskustan kampaamo vaihtuu Morin liikkeeseen.

Kampaajana Morilla on taitavat kädet, tarkat silmät ja oma näkemys siitä, mikä asiakkaalle olisi parasta. Morin käsittelyssä tavallinen eläkeläinenkin tuntee hetken olevansa melkeinpä veistos, jota taiteilija muokkaa. Hiustenpesuun liittyvä päähieronta on niin taivaallinen kokemus, että sen jälkeen onkin helppo nähdä itsensä vähän korkeampana olentona.

Ihmisenä Mori on lämmin, huumorintajuinen ja herkkä. Hän huomioi kaikki asiakkaat niin, että he tuntuvat olevan hänen henkilökohtaisia ystäviään. Kampaamossa kaikuu usein iloinen puheensorina, kun asiakkaat, toisilleen tuntemattomat ihmiset, ryhtyvät keskenään keskusteluun: olemme ikään kuin Morilla kylässä.

Minunkin perheeni Mori tuntee jo aika tarkasti, vaikkei olekaan kunnolla tavannut muita kuin Miehen. Tyttären kuva on etsitty Facebookista, Pojanpojan kasvamiset muistetaan myös tarkistaa. Ja itse olen päässyt kurkistamaan iranilais-suomalaisen perheen arkeen perheenisän hauskojen ja värikkäiden tarinoiden myötä.

Mori on tullut Suomeen kahdeksan vuotta sitten. Hän syntyi Iranin toiseksi suurimmassa kaupungissa Mašhadissa, tapasi Kyproksella tulevan vaimonsa ja päätyi Tampereelle. Hänestä ei tullut lääkäriä kuten äiti joskus toivoi, vaan rohkea yrittäjä pohjoisessa maassa, jossa hän sanoo viihtyvänsä todella hyvin. Nyt hän on onnellinen pienen pojan isä, joka odottaa perheenlisäystä ja suomalaiseen tapaan suunnittelee omakotitalon rakentamista. Morin sukulaiset ovat vierailleet Suomessa, ja hän itse perheineen teki syksyllä matkan synnyinkaupunkiinsa, jossa hänellä "on kaksi ja puoli miljoonaa serkkua" ja josta hän mielellään toisi vaikka "sata lasta Suomeen", jos hänellä olisi siihen varaa.


Morin pipo on isänpäivälahja pojalta.

Ja miksikö käyn näin ihanassa paikassa nykyään harvemmin? No koska hyvin leikatut ja värjätyt hiukset eivät tarvitse jatkuvaa huoltoa. Edellinen käyntiväli tosin venyi luvattoman pitkäksi eli kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, mikä on ehdoton ennätys näin aikuisiällä. Mori kyllä kutsui käymään muuten vain, jos aika eläkkeellä käy pitkäksi.