Patikointia amerikkalaisessa kansallispuistossa

Catoctin Mountain Park reilun tunnin ajomatkan päässä Baltimoresta lähellä Camp Davidia ei ole helppokulkuinen mutta maisemiltaan se on huikaiseva patikointipaikka. 

Kivikkoista ylämäkeä näköalapaikoille ja vielä hankalampaa polkua alaspäin, katse tiukasti polussa, jokaista askelta varoen. Jos ajatukset eksyvät muistoihin tai jos haluaa ihailla erikoista puunrunkoa tai vain huokaista onnesta kirkkaansinisen taivaan alla, on muistettava pysähtyä, muuten on vaarassa kaatua (mikä tuli todistettua). Näin siis kuljimme me, paikalliset nuoret  näyttivät kiipeilevän kallioilla tottuneesti ja varmasti kuin ketteräjalkaiset vuorikauriit. 

Ja aurinko paistoi, ilma oli keväisen raikas, luonto vasta valmistautumassa kesän tuloon. Jossain korkealla puiden latvoissa oli silmujen aavistus.

Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen oli syytä tyytyväisyyteen: me tehtiin se, me selvittiin (tai ainakin minä, jolla oli välillä loppua uskalluskin alas tullessa).

Puiston infokeskuksessa kuunneltiin, kuinka vakavana ja tosissaan pikkupoika saneli kansallispuistovalaa virkapukuisen puistonvartijan perässä. Tällaista vakaumuksellista luontokasvatusta meillekin, kävi mielessä.

Kuvat kertonevat enemmän kuin sanat, joita ei edes tahdo löytyä tällaisen kokemuksen kuvailuun. Näitä kuvia ei ole otettu kännykkäkameralla hutaisemalla, vaan ne ovat matkaoppaamme kameran ja taitavien rajausten tuotteita.

Pikavisiitillä Teksasissa

Kolme lentoa, kaikki aikataulussa ja matkalaukut mukana: matka alkoi mallikkaasti! Taydet pisteet American Airlinesille nopeasta palvelusta Heathrow´ssa, kun selvittiin koneen vaihdosta tunnissa ja vartissa. Ja lentokoneessa oli jo tunnelma kuin New Yorkissa: nauravia lentoemantia, jotka vihreissa asusteissa juhlistivat Pyhan Patrikin paivaa (St Patrick´s Day). 

Aurinko laskee New Yorkissa.

Perilla Nykissa jonotettiin Esta-jonossa kaksi tuntia ja sitten hurautettiin keltaisella taksilla (ehdottomasti keltaisella, meita neuvottiin) J. F. Kennedylta LaGuardian kentalle. 

Teksasissa majoituttiin hienoon hotelliin ja tuskailtiin ensin ilmastointilaitteen kanssa. Pikkuisella jaloittelulla aamulla ihmeteltiin ymparistoa ja jalankulkijoitten vahyytta. Dallas on autoilijoitten kaupunki - ensivaikutelma vahvistui seuraavien paivien aikana. Lenkkeilijoita loytyi vain Katy Trail -reitilta, jossa riitti taas ihmeteltavaa pohjoisesta lumen keskelta lahteneille turisteille. Vihreaa nurmikkoa, kukkivia tunnistamattomia puita, bambumetsikkoa.

Dallasissa ei ole ihan helppoa päästä kadun yli. Joskus piti ihan juosta!

NHL-ottelu oli lauantaina tarkein ohjelmanumero, sehan oli ensisijainen syykin Dallasin vierailulle. Sita ennen ehdittiin kylla kavella, shoppailla ja nauttia haatunnelmasta hotellin aulassa. Olo oli kuin amerikkalaisen elokuvan avustajalla. Upeasti pukeutuneita haavieraita, coctailpaloja ja viinilaseja kantavia tarjoilijoita, haaparin odotusta. 

Hääpari on saapunut. Paparazzi kuvaa hotellihuoneen ikkunasta kahdeksannesta kerroksesta.

Ihan toisenlaista vakea nahtiin jaakiekko-ottelussa. Olin vaarassa, kun luulin ettei peliin pukeuduta. Dallas Starsin paitoja oli ainakin joka toisella katsojalla. Tullessa jaettin kaikille militaarihenkinen lippis ja illan aikana tehtiin useaan otteeseen kunniaa armeijalle ja veteraaneille. Peli paattyi kotijoukkueen voittoon ja suomalaisena oli tietysti hienoa olla katsomossa, kun maalivahti Kari Lehtonen pelasi nollapelin ja sai yleison huutamaan nimeaan. Muutenkin yleiso eli taysilla mukana, ottelu oli aanekas ja valoshow oli kerrassan mahtava. Hyvin tehty tuote, todettiin taksimatkalla hotelliin iranilaisen taksikuskin kyydissa, joka oli yllattaen kaynyt Ruotsissa. 

Maalivahti Kari Lehtonen pelasi nollapelin.

Presidentivaaleihin valmistautuva maa ja sen nykytila pohdituttivat sunnuntaina Kuudennen kerroksen museossa, joka on rakennettu J.F.Kennedyn kuolemaan paattyneen Dallasin vierailun ymparille. Ehdottomasti jokaisen Dallasin-kavijan must-kohde! 

Kuudennen kerroksen oikeanpuoleinen ikkuna on se paikka, josta Kennedyn murhannut luoti tutkimusten mukaan lähti.

Paljon muutakin nahtiin ja koettiin, tassa vain paallimmaiset muistot. Onpa huvittavaa kirjoittaa koneella, jossa ei ole ole meikalaisia vokaaleita ylamerkkeineen!

Ensimmäisenä aamuna hämmensi moni asia. Teksasin osavaltiossa saa kantaa asetta, mutta näkyvillä se ei saa olla ihan joka paikassa.

Joskus vielä autolla pidemmälle? Leveitä teitä Teksasissa riittää!

Laukut on pakattu

Vielä on säädettävää. Kirjat taitavat jäädä kotiin.

Viikonlopusta asti on melkein jokainen vapaahetki liittynyt tulevan matkan valmisteluun. Vaatteita on pesty ja paikattu (no ei nyt sentään, yhden napin ompelin), mahdollisia vaateyhdistelmiä soviteltu ja välillä taas tarkistettu sääennusteita. Matkaan liittyvät dokumentit on kopioitu (Mies hoitaa tämän puolen) ja yritetty varmistaa, että kaikki on varattu ja kunnossa.

Sekin on tiedostettu, että matkalaukut mahdollisesti jäävät johonkin matkan varrelle, eli käsimatkatavaroihin on menossa erittäin tiiviisti pakattu vaihtovaatekerta. Niillä on sitten pärjättävä Dallasissa, vaikka kivempi olisi tietysti vaihtaa asua tilaisuuden mukaan. 

Mitään ihmeellisiä tilaisuuksia ei tietääksemme Teksasissa ole tulossa, vain yksi NHL-peli, ja jos jääkiekkokulttuuri on yhtään samanlaista kuin Suomessa, niin pukeutumisella ei ole väliä (luulen, kun en ole käynyt katsomassa yhtään peliä tällä kaudella). Golfkengät pakataan mukaan kaiken varalta, mutta ne kulkevat matkalaukuissa ja viettävät siis ehkä aikaa jollain lentokentällä.

Toivottavasti saamme tavarat ainakin loppumatkalle itärannikolle; olisi aika outoa, jos kahden viikon reissusta selviäisi pienellä nyssäkällä. Mutta niin on tosiaan matkustaminen muuttunut, että enää ei osaa luottaa aikatauluihin eikä ainakaan siihen, että tavarat kulkevat mukana.

Käsittämätön määrä kaikkea pientä tarvitaan, kun kaksi eläkeläistä lähtee matkalle. Haastavinta on pakata kosmetiikat ja lääkkeet sellaiseen muotoon, että ne läpäisevät turvatarkastukset. Kaikkea kun ei voi ostaa paikanpäältäkään, ja se mahdollisuus on siis muistettava, että pärjätään pitkälle pelkillä käsimatkatavaroilla.

Mutta nyt on laukut pakattu, seikkailu alkakoon! Yritän laittaa blogiin jossain vaiheessa edes muutaman kuvan Ameriikan ihmemaasta, teksti voi kyllä jäädä aika vähiin. 

Kuulun 1950-luvulle!

Tein melkein vahingossa täältä ylen sivuilta testin, jonka tulos ei jostain syystä yllättänyt: henkinen kotini on 1950-luvulla.

Jos en olisi ennen testin tekemistä juonut lasillista (tai kahta) hyvää chileläistä punaviiniä, olisin ehkä kuitenkin vähän ihmetellyt tai jopa kauhistellut tulosta. Minäkö muka olen jäänyt syntymävuosikymmenelleni! Itse olen kuvitellut olevani hyvinkin mukana tässä ajassa, vaikka en ehkä kuitenkaan ajan negatiivisessa ilmapiirissä. Mutta testejä on uskominen, olen siis pahasti ajasta jäljessä.

Sen hyväksyn, että voisin olla hyödyllinen jälleenrakennuksen ponnisteluissa. En tiedä osaisinko oikeasti tehdä mitään hyödyllistä, mutta mielelläni kokisin olevani mukana, kun Suomi nousee. Mutta eikö nytkin eletä taas aikoja, jolloin tarvitaan yhteiseen hiileen puhaltajia? Niitä jotka uskovat, että "ahkeruus kovankin onnen voittaa". Eli olenko sittenkään ajasta jäljessä, onko 50-lukulaiselle hengelle suorastaan tilaus?

Oli kuitenkin pakko tehdä testi uudestaan, niin ikäviltä maitolaiturivihjailut kuulostivat. Ja pääsin 1980-luvulle! Menestyjien vuosikymmenenelle! 

Mutta sehän oli fuskausta. Rehellinen 50-lukulainen minä ei hyväksy vilppiä, ei edes hupimielessä. 

Tältä näytin vuosi sitten Tampereen Työväen Teatterista vuokratussa ihanassa 50-luvun mekossa (selitys kuvan rajaukselle: mekon sovitus vasta käynnissä, tukka pesemättä). Mekkoa tarvittiin juhlissa, joissa pukukoodina oli 50-luku.

Seurapiirielämää

Yksi ihan vakaviakin huolenaiheita jäädessäni eläkkeelle oli, mitä tapahtuu sosiaaliselle elämälleni. Kutistuuko se olemattomiin, jääkö se muutaman hyvän ystävän ja kaukana olevien sukulaisten varaan? Huoli oli turha. Vajaan kahden eläkevuoden aikana on löytynyt uusia seurapiirejä ja entiset ovat saaneet uuden muodon.

Otan nyt vapauksia omiin tulkintoihin. Sanalla seurapiiri (jota mielellään käytetään monikossa), tarkoitetaan oikeasti keskenään "seurustelevien ja tilaisuuksissa näyttäytyvien yhteiskunnnan yläluokan tai julkisuuden henkiöiden muodostamaa joukkoa" (Wikisanakirjan määritelmä). Oikeita seurapiiri-ihmisiä voi ihastella täältä (ja kadehtia Airan kenkiä!).

Minä tarkoitan seurapiireilläni niitä erilaisia ihmisryhmiä, joiden kanssa seurustelen enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Emme ole yläluokkaa emmekä julkisuuden henkilöitä, joskus joku saa kutsun johonkin "tilaisuuteen", mutta yleensä kutsumme itse itsemme ja toisemme iloiseen, äänekkääseen tapaamiseen.  

Syy siihen, miksi tällainen aihe tuli ajankohtaiseksi, on se että tällä viikolla meni kaksi päivää näissä erilaisissa tapaamisissa. Itse olin vastuussa yhden tapaamisen koollekutsumisesta eikä tietenkään ollut tarkoitus, että muita tilaisuuksia osuisi edes samalle viikolle. Mutta kuten aina, tapahtumat kasaantuvat, ja nyt on vaikutelmissa sulattelemista.

Keskiviikkopäivä on opetuspäivä, ja muutaman kerran vuodessa me opettajat jatkamme oppituntien jälkeen yhteisellä lounaalla. Tällä viikolla kävelimme lähellä asuvan opettajan kotiin. Siellä odotti - kuten aina -  kauniisti katettu pöytä ruokailijoita, jotka saavat täällä usein maistella jotain ennen kokematonta: tällä kertaa aloitimme porkkana-palsternakkakeitolla, jossa oli mausteena mm. turmericia, jota ei kovin monen maustehyllystä löydy. Itse olin leiponut tarjolle suosikkipiirakkani quiche lorrainen uudella ohjeella, joka todettiin hyväksi.

Ruokapöydässä vierähtää yleensä pari tuntia, sen jälkeen siirrytään sohvalle ja jatketaan ainakin toiset pari tuntia. Keskustelu käy vilkkaana niin opetukseen, oppilaisiin kuin yleiseen maailmanmenoonkin liittyvistä aiheista. 

Oppilaamme tulevat erilaisista taustoista, tässä yhteydessä sana maailmoistakaan ei tunnu liioittelulta, eivätkä opettajienkaan elämät ole kulkeneet samaa rataa. Opimme toisiltamme, tai ainakin minä opin muilta jatkuvasti kohteliaisuuteen, toisten huomioimiseen, ryhmänä toimimiseen ja elämään asennoitumiseen liittyviä pieniä ja isoja asioita. Tämä on ehkä paras ryhmä, missä olen ikinä toiminut.

Keskiviikkoiltana olin onnellisesti uupunut: vatsa täynnä, mieli hyvä ja päässä uusia opetusideoita. 

Eilen tapasin 15 entistä kollegaa, jotka olin kutsunut senioreiden lounastapaamiseen Suomalaisen klubin ravintolaan. Lounastamme isolla joukolla kaksi kertaa vuodessa, noin kolmestakymmenestä kutsutusta pääsee paikalle yleensä noin puolet. Osa on ollut eläkkeellä jo pitkään, mutta työmuistoja on silti hauska palauttaa mieleen. Sairauskertomuksiakin kuullaan, ja aina joku osaa kertoa heistäkin, jotka eivät jostain syystä ole mukana. On tärkeää, että kutsu lähtee kaikille, niillekin, jotka eivät ole koskaan tulleet yhteiselle lounaalle. Välitämme ja huolehdimme vieläkin toisistamme!

Lounaalta jatkoin melkein suoraan toiseen ravintolaan, kirjapiirin tapaamiseen. Tässä kirjapiirissä (siitä toisesta olen kertonut täällä) tutustumme Tampereen uusiin ravintoloihin kirjojen käsittelyn ohessa. Monta kertaa on todettu, että "enpä olisi ilman kirjapiiriä tullut tännekään lähteneeksi" tai "enpä olisi tätäkään kirjailijaa löytänyt ilman kirjapiiriä". 

Aloitimme Vihtorin kirjastossa ehkä viitisen vuotta sitten ja välillä palataan sinne ikään kuin juurille. Perinteeksi on tullut myös kilistellä kuohuviinit Mustassalahdessa syksyn ensimmäisellä tapaamisella ja siirtyä sitten ravintola Kaislan kabinettiin. Kevätkausi päätetään piknikillä, jos sää sallii. 

Huhtikuussa tehdään kirjapiirin naisten kanssa uusi aluevaltaus: mennään yhdessä teatteriin. 

Ihan pikkuisen täytyy lopuksi elvistellä "oikeilla seurapiireillä": olin viime lauantaina teatterissa keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan ja entisen pääministerin Matti Vanhasen kanssa. 

Tai no,  olimme siis katsomassa samaa esitystä ja hän naisseuralaisineen istui edessämme. Suomessahan se ei ole mikään juttu, suomalaiset eivät ole edes huomaavinaan, vaikka varmasti julkkiksen tunnistavat. Itse täytyy tunnustaa, että seurasin välillä suuremmalla kiinnostuksella Vanhasen reaktioita kuin näyttämön tapahtumia, vaikka ei näytelmä toki huono ollut (Aamulehden kriitikko oli antanut sille peräti viisi tähteä).

Tampereen ehkä kauneimmassa teatterirakennuksessa voi päästä seurapiireihin.

Presidentti Tarja Halosenkin kanssa olen päässyt samaan teatteriin (silloin oli kyllä turvamiehetkin paikalla, vaikka muuten ei presidenttikään mitään erityishuomiota saanut), Katri-Helenan kanssa oltiin yhtä aikaa naistenhuoneessa ja onhan näitä...

Hellettä odotettavissa

Talviloman ja -flunssan jäljiltä on "energiataso niin heikko" (lainaus Annan horoskoopista, joka yllättävän usein osuu oikeaan), että täytyy kääntää katse tulevaan. 

Kuvitelma oli, että talviloma on erittäin urheilullinen ja energisoiva: hiihtoa, metsätöitä, kuntosalia, lenkkeilyä ja aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa, mutta eipä ollutkaan. Raahauduin (tai siis laskin mökin pihasta) kyllä suksien kanssa järvelle, ettei olisi jälkeen päin harmittanut, kun odotukset menivät niin pieleen, mutta pikku hiihtolenkkeihin se urheilu jäikin. Miksi eläkeläisellekin iskee lomalla flunssa, sehän kuuluu vain töissä käyvien lomaetuihin?

Nyt ollaan kotona ja kahden viikon päästä Amerikassa! Olen jo aloittanut sääennusteiden tutkailun, vaikka ne eivät ihan sinne asti yletykään. 

Ja todellakin: siellä on odotettavissa aurinkoa ja hellettä. Hellettä suomalaisen mittapuun mukaan, eli 25 astetta lämpöä ja auringonpaistetta ainakin Dallasissa, ensimmäisessä matkakohteessa. Eikä Baltimorenkaan sää huonolta näytä. Siellä ollaan kokonainen viikko, joten eiköhän siihen ainakin pari aurinkoista päivää mahdu. New Yorkissa ei säällä ole niin väliä (kunhan ei sada kaatamalla), museoita ja muita turistikohteita riittää.

Matkan järjestelykin on ollut välillä melko hikistä hommaa. Aikatauluja suunnitellessa, hintoja vertaillessa, lentolippuja ja hotelleja varatessa ja erinäisiä yksityiskohtia hioessa on vierähtänyt päivä ja toinenkin. Välillä tuli ikävä entisaikojen matkatoimistoja, jotka tekivät tuollaiset työt asiakkaan toivomusten mukaan. Olisi sellainen toimisto varmaan vieläkin löytynyt, mutta nykyaikaan kuuluu itsepalvelu ja internet - ja kuvitelma siitä, että voi jotenkin järjestää kaiken edullisesti, kun tekee sen itse. 

Ensi viikonloppuna täytyy jo alkaa kaivella esille kesävaatteita ja tarkistaa, vieläkö ne mahtuvat päälle. Viimekesäinen aurinkovoidekin on ehkä vielä käyttökelpoista. 

Kesäkelejä odotettavissa. Käyhän kateeksi?

Rikkinäisiä poikia, kamalia koteja, upeita kirjoja

Kun viime kesänä luin järkyttyneenä amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin tiiliskiviromaanin Sisareni, rakkaani (2012), luulin ettei toista yhtä rankkaa kuvausta perhehelvetistä, jonka julkisivu pyrkii näyttämään onnelliselta, tavalliselta kodilta, olekaan. Olin väärässä. 

Kansikuva voi johtaa harhaan!

Oatesin kirja tuli etsimättä mieleen, kun nyt talvilomalla luin englantilaisen Sadie Jonesin vastikään käännettyä esikoisromaania Kotiinpaluu (2016). Molempien kirjojen päähenkilönä on 19-vuotias poika, joka on rikki ja ajehtii yksinäisyyden, epämääräisen syyllisyyden ja itsetuhoisuuden aalloilla. Molemmat ovat herkkiä, mutta näyttävät kovilta. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millainen elämä pojilla on edessään. Kukaan ei näytä ymmärtävän, kukaan ei yritä auttaa, kukaan ei rakasta. Eivät varsinkaan vanhemmat. 

Jonesin romaani on kerronnaltaan ja rakenteeltaan perinteisempi ja siis myös helppolukuisempi. Jos nyt helppolukuisena voi pitää kirjaa, joka pitää välillä laskea käsistään rauhoittuakseen. Molemmat kirjat pitävät lukijansa otteessaan ja koettelevat tunteita, jotka vaihtelevat suuttumuksesta epäuskoon: kuinka vanhemmat voivat käyttäytyä noin, eikö heillä ole mitään käsitystä lapsen mielestä, eikö minkäänlaisia inhimillisiä tunteita lapsia kohtaan? 

Oatesin kirjan kertojana on Rampiken perheen Skyler-poika, Jonesin kertoja on kaikkitietävä ja näkökulma vaihtuu Lewis-pojasta välillä muihinkin perheenjäseniin ja naapuriperheeseen, jonka ylellisessä kodissa eletään omaa helvettiä. Molempien kirjojen lapset ja nuoret kasvavat ilman rakastavaa aikuista opastusta, vaikka heillä aikuisia ympärillään onkin. Aikuisten maailma on kylmä, julma, luotaantyöntävä.

Kotiinpaluu on traaginen ja väkivaltainen kirja. Yhteisön arvostama rikkaan perheen isä saa tyydytystä hakatessaan vaimoaan ja tytärtään; Lewisin tunne-eämä purskahtelee välillä tekoihin, jotka vievät hänet vankilaan asti. Väkivallalta ei vältytä Sisareni, rakkaani -kirjassakaan. Skylerin ahdistunut mieli joutuu vuosikausia selvittelemään, kuka on syyllinen sisaren kuolemaan. 

Tietysti täältä 2010-luvulta on helppo osoittaa syyttävällä sormella englantilaisia 1950-luvun kasvatusmenetelmiä. Ehkä he eivät vain osanneet toimia toisin, eivät tienneet traumaterapiasta tai muusta, ehkä he vain toistivat omien vanhempiensa metodeja. Oatesin kirjassa, joka tulee lähelle nykypäivää, on kyllä käytössä kaikki mahdolliset lääkäri- ja terapiapalvelut, mutta vain siksi, että pienestä tytöstä saataisiin irti kaikki mahdollinen tiellä tähteyteen.

 "Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut että isä ja Dicky ja Alice ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät ole haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa joka sopi heille täydellisesti." Lukijan on helppo yhtyä Lewisin johtopäätökseen ja olla lopussa onnellinen, kun hän pääsee kotoa pois. 

Jos joskus olen kadehtinut hyvin toimeentulevaa englantilaista ylempää keskiluokkaa, sitä jonka lapset käyvät yksityiskoulua, jolla on iso maaseutuasunto ja kaupunkiasunto Lontoon parhaassa kaupunginosassa, palvelusväkeä puutarhurista hovimestariin ja ylellisiä juhlia, niin enää en kadehdi. Nyt oletan ensin, että se on vain julkisivu. Kääntöpuoli voi näyttää muulta. Amerikkalaisen unelman tavoittelu taas ei ikinä olekaan tuntunut haaveilemisen arvoiselta.

Mitä iloa on lukea näin kamalia kirjoja? Kirjat eivät ole kamalia, ne ovat ihania, upeita lukokemuksia. Kirjailijoiden vika ei ole, että tällaisia ihmisiä on ollut ja on. Nämä ovat ihanteellisia kirjoja lukupiiriin, jossa voisi käydä tuntikausien keskusteluja vaikkapa amerikkalaisen ja suomalaisen lastenkasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä. Tai siitä, miksi Lewisin on parempi olla vankilassa kuin kotona, miksi Alice ei löydä itsestään rohkeutta olla Lewisin puolella tai miten Kitistä kaikesta huolimatta kasvaa se ihana tyttö, joka muuttaa Lewisin maailman. 

Joyce Carol Oates kirjoittaa viiltävää yhteiskuntakritiikkiä.

               

Melkein mykkänä ihailusta

Oksat pois autotieltä.

Seurasin tänään ihailusta mykkänä, kuinka taitavasti ammattitaitoinen metsuri kaateli mökkitontilta puita.  

Ihan mykkänä en kyllä malttanut olla, vaan ensimmäisten puiden pöllähtäessä maahan huusin lapsekkaasti: "Puu kaatuu!" Ja välillä huokailin ääneen, kuinka nopeasti kaikki kävi: hän teki arvionsa, käynnisti sahan, karsi muutaman alaoksan ja samassa isokin kuusi kallistui juuri oikeaan suuntaan.  

Ulkopuolisesta, täysin tumpelosta metsänomistajasta työ näytti sujuvan kuin tanssi tai yhden miehen metsänäytelmä. Moottorisaha nousi ja laski kevyesti, liikkeet olivat hallittuja ja määrätietoisia. Sahan ääntä ei ehkä voi verrata musiikkiin, mutta taustalla oleva metsä ja puista suihkuna putoava lumi tarjosivat mahtavat lavasteet. Aurinkokin saatiin näkyviin, kun puut kohteliaasti väistyivät sen tieltä.

Yhden metsurin näytelmä. Kesto noin kaksi tuntia. 

Tosi isoksi kasvanut kuusivanhus ihan sähkölinjan vieressä on huolettanut naapureitakin, ja siksi siitä "otettiin koepala". Ei lahoa, ei kaadu, jätämme sen vielä pystyyn. 

Kahdessa tunnissa urakka oli ohi. Tämänkertainen urakka, sillä kyllä tontilla puita riittää. Nyt haluttiin vain varmistaa, ettei puista ole vaaraa sähkölinjoille, ja vähän harventaa kovin tiheäksi käyvää metsikköä mökkitien varrelta. 

Oma urakka vasta alkaa. Se, jonka jälkeen voidaan taas huolettomasti heitellä puita takkaan tai lämmittää rantasaunaa.