Kivikkoista ylämäkeä näköalapaikoille ja vielä hankalampaa polkua alaspäin, katse tiukasti polussa, jokaista askelta varoen. Jos ajatukset eksyvät muistoihin tai jos haluaa ihailla erikoista puunrunkoa tai vain huokaista onnesta kirkkaansinisen taivaan alla, on muistettava pysähtyä, muuten on vaarassa kaatua (mikä tuli todistettua). Näin siis kuljimme me, paikalliset nuoret näyttivät kiipeilevän kallioilla tottuneesti ja varmasti kuin ketteräjalkaiset vuorikauriit.
Ja aurinko paistoi, ilma oli keväisen raikas, luonto vasta valmistautumassa kesän tuloon. Jossain korkealla puiden latvoissa oli silmujen aavistus.
Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen oli syytä tyytyväisyyteen: me tehtiin se, me selvittiin (tai ainakin minä, jolla oli välillä loppua uskalluskin alas tullessa).
Puiston infokeskuksessa kuunneltiin, kuinka vakavana ja tosissaan pikkupoika saneli kansallispuistovalaa virkapukuisen puistonvartijan perässä. Tällaista vakaumuksellista luontokasvatusta meillekin, kävi mielessä.
Kuvat kertonevat enemmän kuin sanat, joita ei edes tahdo löytyä tällaisen kokemuksen kuvailuun. Näitä kuvia ei ole otettu kännykkäkameralla hutaisemalla, vaan ne ovat matkaoppaamme kameran ja taitavien rajausten tuotteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti