Rikkinäisiä poikia, kamalia koteja, upeita kirjoja

Kun viime kesänä luin järkyttyneenä amerikkalaisen Joyce Carol Oatesin tiiliskiviromaanin Sisareni, rakkaani (2012), luulin ettei toista yhtä rankkaa kuvausta perhehelvetistä, jonka julkisivu pyrkii näyttämään onnelliselta, tavalliselta kodilta, olekaan. Olin väärässä. 

Kansikuva voi johtaa harhaan!

Oatesin kirja tuli etsimättä mieleen, kun nyt talvilomalla luin englantilaisen Sadie Jonesin vastikään käännettyä esikoisromaania Kotiinpaluu (2016). Molempien kirjojen päähenkilönä on 19-vuotias poika, joka on rikki ja ajehtii yksinäisyyden, epämääräisen syyllisyyden ja itsetuhoisuuden aalloilla. Molemmat ovat herkkiä, mutta näyttävät kovilta. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millainen elämä pojilla on edessään. Kukaan ei näytä ymmärtävän, kukaan ei yritä auttaa, kukaan ei rakasta. Eivät varsinkaan vanhemmat. 

Jonesin romaani on kerronnaltaan ja rakenteeltaan perinteisempi ja siis myös helppolukuisempi. Jos nyt helppolukuisena voi pitää kirjaa, joka pitää välillä laskea käsistään rauhoittuakseen. Molemmat kirjat pitävät lukijansa otteessaan ja koettelevat tunteita, jotka vaihtelevat suuttumuksesta epäuskoon: kuinka vanhemmat voivat käyttäytyä noin, eikö heillä ole mitään käsitystä lapsen mielestä, eikö minkäänlaisia inhimillisiä tunteita lapsia kohtaan? 

Oatesin kirjan kertojana on Rampiken perheen Skyler-poika, Jonesin kertoja on kaikkitietävä ja näkökulma vaihtuu Lewis-pojasta välillä muihinkin perheenjäseniin ja naapuriperheeseen, jonka ylellisessä kodissa eletään omaa helvettiä. Molempien kirjojen lapset ja nuoret kasvavat ilman rakastavaa aikuista opastusta, vaikka heillä aikuisia ympärillään onkin. Aikuisten maailma on kylmä, julma, luotaantyöntävä.

Kotiinpaluu on traaginen ja väkivaltainen kirja. Yhteisön arvostama rikkaan perheen isä saa tyydytystä hakatessaan vaimoaan ja tytärtään; Lewisin tunne-eämä purskahtelee välillä tekoihin, jotka vievät hänet vankilaan asti. Väkivallalta ei vältytä Sisareni, rakkaani -kirjassakaan. Skylerin ahdistunut mieli joutuu vuosikausia selvittelemään, kuka on syyllinen sisaren kuolemaan. 

Tietysti täältä 2010-luvulta on helppo osoittaa syyttävällä sormella englantilaisia 1950-luvun kasvatusmenetelmiä. Ehkä he eivät vain osanneet toimia toisin, eivät tienneet traumaterapiasta tai muusta, ehkä he vain toistivat omien vanhempiensa metodeja. Oatesin kirjassa, joka tulee lähelle nykypäivää, on kyllä käytössä kaikki mahdolliset lääkäri- ja terapiapalvelut, mutta vain siksi, että pienestä tytöstä saataisiin irti kaikki mahdollinen tiellä tähteyteen.

 "Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut että isä ja Dicky ja Alice ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät ole haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa joka sopi heille täydellisesti." Lukijan on helppo yhtyä Lewisin johtopäätökseen ja olla lopussa onnellinen, kun hän pääsee kotoa pois. 

Jos joskus olen kadehtinut hyvin toimeentulevaa englantilaista ylempää keskiluokkaa, sitä jonka lapset käyvät yksityiskoulua, jolla on iso maaseutuasunto ja kaupunkiasunto Lontoon parhaassa kaupunginosassa, palvelusväkeä puutarhurista hovimestariin ja ylellisiä juhlia, niin enää en kadehdi. Nyt oletan ensin, että se on vain julkisivu. Kääntöpuoli voi näyttää muulta. Amerikkalaisen unelman tavoittelu taas ei ikinä olekaan tuntunut haaveilemisen arvoiselta.

Mitä iloa on lukea näin kamalia kirjoja? Kirjat eivät ole kamalia, ne ovat ihania, upeita lukokemuksia. Kirjailijoiden vika ei ole, että tällaisia ihmisiä on ollut ja on. Nämä ovat ihanteellisia kirjoja lukupiiriin, jossa voisi käydä tuntikausien keskusteluja vaikkapa amerikkalaisen ja suomalaisen lastenkasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä. Tai siitä, miksi Lewisin on parempi olla vankilassa kuin kotona, miksi Alice ei löydä itsestään rohkeutta olla Lewisin puolella tai miten Kitistä kaikesta huolimatta kasvaa se ihana tyttö, joka muuttaa Lewisin maailman. 

Joyce Carol Oates kirjoittaa viiltävää yhteiskuntakritiikkiä.