Kevätkankeutta

Kirjoitan tätä Helsingissä sisaren asunnossa. Netti toimii viiveellä, kun se tulee puhelimen kautta.

Jotenkin nettiyhteyden hidas reagointi tuntuu kuvastavan omien aivojeni - ja miksei tunteidenkin - toimintaa viime aikoina. Olen ollut hidas huomaamaan mitään, innostumaan mistään ja tekemään minkäänlaisia päätöksiä. En ole pysynyt näiden kevätpäivien vauhdissa vaan jämähtänyt jonnekin kaamoksen kankeuteen.

En huomannut sini- ja valkovuokkoja golfkentällä. Mies huomasi, kuten myös nokikanat. 

Tällainen ristiriita maailman ja oman itsen välillä hämmentää. Varsinkin kun muistan kaksi edellistä kevättä, jolloin jokainen päivä oli täynnä elämyksiä, mieli pakahtunut uusista mahdollisuuksista, silmät ja korvat - ja sydän - auki koko ajan.

Monenlaista mukavaa tekemistä arkitoimien lisäksi on kuitenkin ollut. Olen käynyt hakemassa uudet hiukset Morilta, pelannut peräti kahdella golfkentällä, opettanut ihania naisia, päässyt ihan yllättäen jazzkonserttiin taidemuseoon, saanut tarjouksen lähteä viikonlopuksi Lontooseen. Muun muassa. Viime keväänä olisin saanut näistä kokemuksista intoa ja puhtia ja kirjoittanut monta blogipostausta. 

Onko kyse sopimattomasta ruokavaliosta, riittämättömästä unesta, hormonitoiminnan muutoksista, suoliston epäterveestä tilasta, vaiko ihan vain elämään kuuluvasta normaalista vaihtelusta levon ja tunnekuohujen välillä? En haluaisi ajatella, että elämyksistä on tullut niin arkisia, etten enää huomaa niitä. Pienestäkin voi iloita, uutta pitää kokeilla (ainakin jossain rajoissa), niin ajattelin vielä vähän aikaa sitten. 

Iltakävelyllä Herttoniemen rannassa havahduin siihen, että täällä on kevät pidemmällä kuin Tampereella. Jyhkeän männyn selkeät muodot näyttivät hyvältä.

Eilisiltaisesssa Vain elämää -ohjelmassa 18-vuotias Robin muistutti mummoakin, että riittää kun on sopivasti onnellinen. Huippuonnellinen ei tarvitse olla.

Tänään lähdemme viettämään Helsinki-päivää Museokortin kanssa. Ehkä ne elämyksen tunteet odottavat ihan nurkan takana. 

Jazzkonsertisssa Emil Aaltosen museossa en kehdannut kuvata esiintyjiä, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Ihailin toista tuntia lähietäisyydeltä huippukäsityön jälkiä menneitä ajoilta. Kyllä on taululla kunnon raamit!

P.S. Totta puhuen ei ihan näin surkeaa ole tainnut ollakaan. Nyt muistan, että vappuna Hämeenpuistossa Minna Canthin patsaalla esiintynyt Miskantti-kuoro sai tulkinnoillaan taas liikutuksen pintaan. Tuttu Leinon Nocturne sai sielunkin soimaan muistojen ja hetken tunnelman voimasta. "En mä enää aja virvatulta. onpa kädessäni onnen kulta."