Pikku sormet räpläävät oven lukkoa auki välittömästi, kun olemme soittaneet ovikelloa. Meitä on odotettu eikä täällä ole enää tietoakaan aamu-uneliaisuudesta. Leikit on aloitettava välittömästi. Vanhemmat yrittävät antaa viimeisiä ohjeitaan ennen lähtöään.Tämä on tuttua puuhaa, kyllä me selvitään, ajattelen, ja keskityn enemmän pikkupojan asiaan.
Uloslähtöä on alettava valmistella ajoissa, jos mielii ehtiä tehdäkin siellä jotain, se on opittu aiemmilta kerroilta. Ja pienemmän päiväuniaika on muistettava: on itsekin oltu todistamassa, kuinka lapsi on nukahtanut lounaspöytään. Olemme päättäneet viedä pojat lounaalle läheiseen lounasravintolaan, niin että ruoanlaitolta säästyy aikaa yhteisiin touhuihin. Eikä olisi hauskaa, jos yksi lounastaja olisi unessa.
Aikataulut takaraivossa pääsemme ulos ilman isompia ongelmia. Vaatteet löytyvät ja ne puetaan päälle ihmeemmin venkoilematta. Onko uhmaikä ohitettu vai mitä tämä yhteistyöhalu oikein on?
Pyörällä ajaminen on nelivuotiaan uusi taito ja sitä varten otetaan mukaan myös kypärä. Hienosti pyöräily sujuukin, vähän liiankin hienosti mummon mielestä, joka pelästyy joka kerta, kun lapsi polkee kaukana ja risteys lähestyy uhkaavasti. Nykylapset oppivat pyöräilemään ilman apupyöriä; toivottavasti he oppivat myös tarkkailemaan muita liikkeellä olevia ja pysähtymään tarvittaessa nopeasti.
Leikkipuistossa kerätään ruokahalua ja sitten suunnistetaan lounaspaikkaan. Pienemmälle kelpaa kaikki, isompi on vähän ronkelimpi ja häntä täytyy vähän kiristää jälkiruokapannukakulla, jotta pääruokaakin menisi mummon mielestä tarpeellinen ja terveellinen määrä. Pappa tarjoilee sitten pyynnöstä pannukakkua lisääkin. Pieni päiväkotikaveri käy tervehtimässä pienempää, tietää jopa hänen nimensä; hänkin on tullut lounaalle isovanhempiensa kanssa, kun päiväkodissa on suunnittelupäivä. Meidän seuralaisemme ei ole vielä siinä iässä, että menisi mitenkään tolaltaan ihanan tyttölapsen seurassa vaan jatkaa tyynenä syömistään. Me aikuisetkin saamme ruokamme hotkaistua kaiken järjestelyn ja huolehtimisen ohessa.
Päiväuniaika lähestyy ja kotiin kiiruhdetaan reipasta vauhtia. Kaikkialla liehuvat Suomen liput tarjoavat sopivasti ihmetyksen aihetta, eikä pikkumies nukahda matkalla. Vasta kotiparvekkeella hän uinahtaa välittömästi, vaikka naapuritalon pihasta kuuluukin moottorisahan ääni.
Kahden tunnin päiväunien aikana ehdimme pelata isomman pojan kanssa Aliasta ja Karamellipeliä kahdella eri tavalla, rakentaa hurjan pitkän junaradan, joka suunnitellaan ensin huolella (mummo saa olla rakennusmestari), lukea Aku Ankka Junioria ja aloittaa jopa planeettapalapelin kokoamisen. Siinä mummo on ihan opppilaan roolissa: lapsi osaa planeetat ja sisä- ja ulkoavaruudet vaikka unissaan.
Voittaminen ja onnistuminen on pelissä lapselle tärkeää (niinhän se on aikuisellekin, se on vain opittu paremmin piilottamaan!) ja kun iltapäivällä ehditään toistamiseen ulos, tästä asiasta keskustellaan taas. Lautapelejä pelattaessa on monta kertaa käsitelty voittamisen ja häviämisen tunteita, nyt puistossa yritän selittää joukkuepelaamisen ideaa. Pikkuvelikin haluaisi potkaista palloa, ja mummo myös, mutta aika kauan kestää ennen kuin sitä meille syötetään. Saamme kuitenkin kaikki maaleja tehtyä, ihan kaikkia ei pappa-maalivahtikaan pysty torjumaan.
Rosvo ja poliisi -leikki kuuluu ehdottomasti puistoleikkien suosikkeihin. Nykyisin siinä ryöstetään nukkuvalta mummolta kassakaapista arvokas timantti, ja sitten poliisi jahtaa rosvoa, joka saadaankin kiinni ja pannaan vankilaan. Sieltä hän tietystä karkaa salakäytävää pitkin. Välillä roolit vaihtuvat ja mummo saa olla rosvo. Ovela rosvo piilottaa todisteet ja kestää jonkin aikaa ennen kuin ne löytyvät. Ja melkein koko ajan juostaan. Ja juoksemisessa mummo ei enää ollenkaan pärjää nelivuotiaalle!
Paljon ihan erilaista liikuntaa kuin kotona, monta hyvää keskustelua, yllättäviä syliin kipuamisia, kutitusta, naurua, halaamista, vitsejä ja kahdet kakkavaipat kuuluvat päivän saldoon. Varmaan jotain on jo unohtunutkin, niin paljon yhdessä päivässä kahden vilkkaan poikalapsen kanssa ehtii tapahtua.
Yhtään kunnollista valokuvaa en ehdi päivän aikana ottaa. Aina kun saan kameran viriteltyä, on lapsi jo ehtinyt muualle.
Kotona Tampereella olemme klo 21. Lasillinen punaviiniä, päivän sähköpostit ja uutiset presidentti Mauno Koiviston tilanteesta siirtävät mummon takaisin aikuisten maailmaan. Onneksi tämä ei kuitenkaa ole Päivä murmelina -elokuva: ihan joka päivä ei tällaista rumbaa jaksaisi, mutta sopivasti annosteltuna se on huippua.
 |
| Mummon päivästä ei ole yhtään kelvollista kuvaa. Tällainen vappukukista jäänyt asetelma ilahduttaa mummoa tietokoneen vieressä juuri nyt. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti