Uutta kohti

Tunteikas, puuhakas, äänekäs, vaiherikas joulunaika on päättymässä. Takki on tyhjä, mutta mieli vielä ylikierroksilla. Kokemukset jäsentyvät toivottavasti pian sanoiksi, nyt se ei vielä tunnu onnistuvan.

Meidän perheen Suomi 100 -juhlavuosi käynnistyi tammikuun alkupuolella Helsingin Lauttasaaressa ja päättyi toissailtana isoihin kemuihin Tammerkosken keskiputouksen yläpuolella, jolloin nostettiin maljat ystäville, historialle ja kirjallisuudelle. Siitä tilaisuudesta toipuminen on vasta alussa.

Tätä maisemaa ihailtiin torstaina iltavalaistuksessa. Hieno se on päivälläkin. 

Juhlasali ilman juhlijoita. En ehtinyt emännöimiseltä ottaa yhtään kuvaa varsinaisesta juhlasta. Vasta seuraavana päivänä oli aikaa katsella paikkoja kameran silmin.

Mutta ei auta jäädä haikailemaan menneitä. Uudella vuodella on uudet haasteet. Ensi alkuun on ainakin opeteltava käyttämään pukin tuomaa uutta puhelinta. Ja päivittämään Instagramia! Sosiaalinen media näyttää imaisevan väkisin mukaansa, vaikka olen pyristellyt sitä vastaan.

Jotain muutakin uutta elämään varmasti mahtuu, kunhan väsyneet aivot ovat saaneet ensin levätä. "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää", Minna Canthia lainaten.

Historiallisessa maisemassa otetaan askelia kohti uusia haasteita.

Joulu sydämessä

Eilen oli Luetaan yhdessä -ryhmämme joulujuhla. Juhla on hakenut muotoaan näiden kolmen vuoden aikana, jolloin olen itse ollut mukana. Ensimmäisinä vuosina keskityimme vielä lukukauden viimeisellä opetuskerrallakin enemmän kielen ja kulttuurin opetukseen kuin juhlimiseen. Pikku hiljaa olemme selvästikin kulkemassa kohti oikeaa juhlaa ohjelmanumeroineen päivineen.

Kun on kyse hyvin kansainvälisestä naisjoukosta, joista osa ei ehkä edes vietä joulua omassa elämässään, on tietysti mietittävä, millaisia asioita suomalaisesta jouluperinteestä kannattaa nostaa esille, mikä puhuttelee juuri näitä naisia. Ja koska ryhmä uudistuu joka vuosi ja joukossa on vain muutamia, joilla on kokemusta edellisten vuosien tilaisuuksista, meidän opettajien on oltava erityisen herkkinä.

Sen olemme vuosien aikana oppineet, että ruokajuhla onnistuu varmasti. Meidän juhlamme rakentuu kansainvälisen ruokapöydän ympärille. Halukkaat saavat tuoda yhteiseen pöytään tarjottavaa, mielellään jotain kotimaalleen tyypillistä. Ja kaikki haluavat tuoda! On liikuttavaa, että nekin opiskelijat, jotka eivät syystä tai toisesta pääse osallistumaan itse juhlaan, poikkeavat kuitenkin tuomassa vaikkapa kakun. Tällaisia joulumielen tuojia oli eilenkin.

Ruokapöytä täyttyy tarjottavista.

Senkin olemme oppineet, että vaikka silloin, kun juhlan pitäisi jo alkaa, on paikalla vasta yksi opiskelija, ei kannata hermostua. Kyllä he tulevat! Meille suomalaisille kellonajat ovat niin selkärangassa, että unohdamme helposti, ettei muualla tuijoteta aina kelloon. Ja onhan se ymmärrettävää, että juuri valmistettujen ruokien kanssa ei voi hätäillä.

Mutta ruokapöytä saadaan katettua, ja herkulliset, mausteiset tuoksut alkavat houkutella pöydän ääreen. Maltetaan kuitenkin vielä hetki.

Olemme oppineet senkin, että opetustilanteita ei voi koskaan suunnitella ihan tarkkaan, aina tulee yllätyksiä ja on oltava valmis spontaaneihin ratkaisuihin. Sama pätee näköjään juhliinkin. Eilen juhlatila vaihtui yllättäen, emmekä saaneet uuteen tilaan kaipaamaamme taustamusiikkia. Me opettajat olimme etukäteen suunnitelleet, että laulamme pari laulua yhdessä ja mahdollisesti kokeilemme jotain piirileikkiä.

Oli siis laulettava itse, ilman säestystä. Eikä se ollutkaan ongelma. Opiskelijat lähtivät hienosti mukaan. Lauloimme ja leikimme suomalaisille tuttuja lastenlauluja, opettelimme jenkan askeleita, pyörimme piirissä.

Tällaisen lämmittelyn jälkeen saimme kokea todellisen elämyksen. Kambodzalainen opiskelija rohkaistui esittämään khmerinkielisen laulun, joka kertoi hänen oman kansansa historiasta. En ymmärtänyt sanaakaan, kuten eivät muutkaan kuulijat, mutta silti ymmärsimme, mistä hän lauloi. Itse tunsin pakahtuvani ja pyyhin kyyneleitä. "Minä ymmärrän sinua", halusi toinen opiskelija oppia sanomaan suomeksi halatessaan laulun esittäjää.

Eivätkä esitykset tähän loppuneet. Ihanat vasta muutaman kuukauden suomea opiskelleet nuoret naiset olivat  harjoitelleet etukäteen ohjelmaa ja esittivät hienosti Joulumaa-laulun. Eikä edes aksentti paljastanut heitä ulkomaalaisiksi.

Sitten täytettiiin lautaset, ihasteltiin ja ehkä vähän ihmeteltiinkin erilaisia ruokia, vaihdettiin reseptejä ja puhelinnumeroita.

Juuri niin, yhteystietoja. Siis parastahan tässä kaikessa on katsoa sitä, miten ihmiset tutustuvat, ystävystyvät ja saavat tukea toisiltaan. Suurella osalla on ainakin takanaan ellei ihan nykyisessä arjessaankin sellaisia kokemuksia, että niistä selvitäkseen he tarvitsevat ymmärtäviä kanssaihmisiä.

Joulunalusaika herkistää väkisinkin. Tunteikkaat joululaulut, monet perinteet ja muistot vievät välillä aika syvälle. Kaikissa jouluissa on jotakin samaa ja jotakin ennen kokematonta. Eilisen juhlan liitän arvokkaimpien joulumuistojen joukkoon.

Kyllä! Meillä on jo joulukuusi! Ostettiin alkuviikolla Steinerkoululta, tuotiin tänään sisälle ja koristeltiinkin jo. Historiallisen aikaisin. Näin ne perinteet murenevat...

Ei joulustressiä!

On tämä hienoa aikaa! Koko joulukuu on yhtä juhlaa. Se saattaisi stressatakin, jos juhlimisen lisäksi pitäisi jaksaa käydä oikeissa töissäkin. Onneksi ei tarvitse.

Itsenäisyyspäivän jälkeen on virittäydytty joulun tunnelmiin myyjäisissä ja konserteissa. Kotona on tuoksuteltu glögiä, ja itse tehdyt (= kiitos Ifolor) joulukortit saatiin postiin ajallaan. Kovin kummoisia jouluvalmisteluja ei tänä vuonna tarvitse tehdä, kun mennään Pojan perheeseen viettämään oikein ihanan lapsellista joulua. Ja Tytärkin tulee Meksikosta!

Joulu- ja työkiireiden sijasta voidaan keskittyä ihan muuhun. Esimerkiksi joulukonserttehin. Viime vuosien "pakolliseksi" joulukonsertiksi on vakiintunut Tampereen Teatterin näyttelijöiden perinteinen konsertti Aleksanterin kirkossa, ja sitä oltiin kuuntelemassa sunnuntaina. Kirkkoon on aina mentävä hyvissä ajoin, se on joka vuosi täpötäysi. Tänä vuonna ei onnistuttu saamaan näköalapaikkoja mutta nautittiin musiikista sitäkin enemmän. Ja taas se Sylvian joululaulu sai kyyneleet silmiin, vaikka nyt ei edes tarvitse miettiä ja kaivata ketään kaukomailla olevaa.

Aleksanterin kirkon joulutunnelmaa.

Ihan uusi joulukonserttielämys koettiin perjantai-iltana Tuomiokirkossa, jossa esiintyivät Pirkanmaan musiikkiopiston orkesteri ja solistit sekä Aili Ikonen. Konsertissa kuultiin Ikosen lisäksi peräti yhtätoista solistia, jotka kaikki esittivät yhden upean tulkinnan ei niin tutuista joululauluista. Huikeita esityksiä kaikki! Oli vaikea uskoa, että on kyse vasta nuorista opiskelijoista, niin vahvoja suorituksia kuultiin. Matilda Malkamäestä, Johanna Peltosesta, Olivia Untamalasta ja monista muista kuullaan varmaan vielä.

Kapellimestari Lauri Pulakka oli tehnyt kiinnostavia sovituksia eri maiden kansanlauluista ja orkesteri soitti ammattimaisen varmasti. Opiskelijoita siis hekin vasta.

Vielä nuoremmista opiskelijoista oli kyse lauantaina Steinerkoululla, jossa satuttiin olemaan myyjäisissä samaan aikaan, kun siellä oli Taidekoulu Tuulikellon joulukonsertti. Sinne siis!

Tuulikellolaiset soittivat yhdessä, pienemmissä kokoonpanoissa ja myös sooloesityksiä.

Saatiin havaintonäytös siitä, miten alkeista musiikinopetus alkaa ja millaisiin tuloksiin pikkuhiljaa päästään. Nuorimmat soittajat, soitinkarusellilaiset, olivat opinnoissaan vasta eri soittimiin tutustumisen vaiheessa. Kaikki oppilaat pääsivät kokemaan yleisölle esiintymisen jännityksen ja riemun.

Kolme joulukonserttia on tähänastinen ennätys. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin riittävästi. Tampereella kyllä olisi tarjolla konsertti vaikka joka päivälle.

Eilen ehkäisin mahdollisesti tulevaa joulustressiä kauneushoitolassa. Kuulostaa minunkin korvissani naurettavalta snobbailulta, mutta oikeasti oli kyse siitä, että lapsilta äitienpäivälahjaksi saamani lahjakortti uhkasi mennä vanhaksi. Nyt oli täydellinen päivä käyttää se: ulkona harmaa, tihruinen päivä, takana huonosti nukuttu yö (oikeastaan useampi), itsellä joulukonserteista huolimatta nuutunut olo.

Uuteen hoitolaan ja tuntemattoman ihmisen käsiin antautuminen on aina vähän jännittävää. Kauneushoitola Keidas by Lumo otti vastaan niin ystävällisesti ja lempeästi, että jännitys vaihtui välittömästi ihastuneeseen huokailuun. Täällä luotetaan luonnonkosmetiikkaan ja erinomaiseen asiakaspalveluun.

Kun kasvohoito alkaa jalkojen hieronnalla ja naamion aikana saa erinomaisen taitavien käsien tekemän niska-hartiahieronnan, olo on ylellinen. Erilaiset tuoksut hoidon aikana vievät ajatukset kesään, kukkaniityille ja puutarhoihin. Tunnelma on rauhallinen ja asiakkaankin kiire unohtuu ja mieli rauhoittuu. Hoidon jälkeen tarjotaan vielä kupillinen tuoksuvaa yrttiteetä.

Keidas löytyy Tampereen Aleksanterinkadulta.

Olen siis monin tavoin valmistautunut tulevaan joulun juhlaan. Ennen sitä on vielä yksi tavallinen opetuskerta, puurojuhla entisellä työpaikalla, kirjapiirin pikkujoulu ja hieno kansainvälinen ruokajuhla, johon syyskauden Luetaan yhdessä -opetus päättyy.

Dagen efter 6.12.

Tammikuusta asti odotetun ison juhlapäivän jälkeen on vähän raukea olo. Eilinen oli niin täynnä tekemistä ja tunnelmaa, että tänään niin ruumis kuin mielikin vaativat vähän lepoa.

Sukulounas onnistui mainiosti, vaikka itse sanonkin (suomalainenhan ei kehu itseään), ainakin minä nautin joka hetkestä. Juhlien valmistelut saattavat ottaa voimille ja välillä voi jopa tuntua siltä, ettei koskaan enää. Mutta yleensä vaivannäkö palkitaan monella tapaa, eikä ollenkaan vähäisimpänä hyvällä mielellä. 

Haastettiin itseämme valmistamalla tarjottavaa uusien reseptien mukaan, missä on aina riskinsä. Nyt reseptit osoittautuivat toimiviksi. Tiedän nyt, miten tehdään maukas hirvimureke (ainakin luulen tietäväni, Mies sen teki), osaan valmistaa konjakkikastiketta (ihan helppoa!) ja mustikka-valkosuklaamoussea. Näitä tehdään toistekin! Suomalaiset maut olivat kantavana ideana, ja metsän aromit maistuivat monessa ruoassa.

Alkupalat lähdössä pöytään: saaristolaisleipää, graavilohta ja poroa. Muita ruokia en sitten muistanutkaan tai ehtinyt kuvata. 

Ruokapöydässä keskusteltiin vilkkaasti ja vaikka välillä sivuttiin menneisyydessä tapahtuneita vaikeita ja ikäviäkin asioita, tunnelma oli iloinen, positiivinen, optimistinen. Ei puhuttu sairauksista eikä pikkuvaivoista, unohdettiin hetkeksi arkiset asiat ja kohottiin yhdessä arjen yläpuolelle.

Suomi 100 -juhlavuoden teemana on ollut yhdessä. Loistava teema, täytyy sanoa. Se on saanut ainakin minut miettimään ja ennen kaikkea toimimaan tavanomaisissa tilanteissa vähän toisin kuin ennen. Olen entistä tietoisemmin yrittänyt ottaa kanssaihmiset huomioon, katsoa ympärilleni ja avata suuni ystävällisessä mielessä ventovieraidenkin kanssa. Juhlaviikolla teema tuntui vain kirkastuvan ja johti moniin mukaviin ja avartaviin kohtaamisiin erilaisissa tilanteissa. Kahvilassa ei tarvitse istua yksin tuppisuuna ja bussissakin voi vaihtaa muutaman sanan vierustoverin kanssa. Ja aina lähtee jotain uutta itämään!

Eilisillan juhla Keskustorilla oli myös monella tapaa sykähdyttävä. Ainakin 30 000 ihmistä yhdessä hymyillen ja tehden kohteliaasti tungoksessa tilaa  "omiensa luokse" pyrkiville. Hyvä me! Ei tuuppimista, ei negatiivisia kommentteja, ei ikäviä ilmeitä. Eläköön! -huudot tuntuivat tulevan sydämestä ja yhteinen Maamme-laulu kiiri kauas.

Tampereen Keskustorilla ei ole koskaan ollut näin paljon ihmisiä. Oli hienoa olla mukana!

On hyvä olla suomalainen nyt. Sukulaiset kokivat kiitollisuutta koulutuksesta, turvallisuuden tunteesta ja perheestä. Itselleni noiden edellä mainittujen asioiden lisäksi on tärkeää kieli. Suomen kaunis, rikas, ihana kieli, joka kirkastaa ajatukset ja nostaa tunteet pintaan, kieli jota ilman en olisi minä. Oi sitä tunnetta, jonka Petra Karjalaisen tulkitsema Tove Janssonin Syyslaulu eilen Keskustorilla synnytti! Siinä oli muistot, elämän rikkaus, rakkaus. Ihan kaikki. Ja sen sai tuntea turvallisesti, ympärillään tuhannet kokevat ja tuntevat tamperelaiset.

Lopuksi vähän, ei huumoria Matti Pitkon tapaan, vaan soraääniä. Kaiken tämän iloisen ja positiivisen juhlinnan keskellä on hyvä muistaa, että ihan kaikilla eivät asiat ole yhtä hyvin.

Yksi viikon aikana käymistäni keskusteluista ventovieraiden kanssa oli erityisen mieleenpainuva. Viidennen luokan opettaja kertoi pitkäaikaisesta opettajanurastaan ja sen muuttumisesta viime vuosina. Hänen luokkansa lapsilla on huolia. Kahdenkymmenviiden oppilaan luokassa on vain viisi ehjää perhettä. Rikkinäisten kotien lapset työllistävät opettajaakin paljon. Hän etsii välillä lapsille koulusta lämmintä vaatetta, käy ostamassa jo kolmannen uuden penaalin kadonneen tilalle, kuuntelee lasten murheita. Onneksi heillä on opettaja, joka välittää. Toivottavasti opettajayhteisö huolehtii myös opettajan jaksamisesta.

Juhlavalmisteluja

Nyt saa juhlia, kerrankin oikein luvan kanssa! Alkuun ihan huvitti, että valtiovallan pitää kehottaa suomalaisia juhlimaan ja opettaa oikeita juhlimismuotoja: "Kahvita, liputa, valaise", ja ennen kaikkea kehottaa juhlimaan yhdessä. Nyt kun juhla on jo ihan ovella, pieni ohjailu ei häiritse ollenkaan. Itsenäisyyspäivän vietto on Suomessa aina ollut hyvin perinteikästä ja jopa jäykän virallista. Jospa siihen nyt tulisi raikkaita uusia tuulia.

Ensimmäisellä tutustumisretkellä uusissa maisemissa, oppaana viisivuotias pojanpoika. Lauantaina Toppelundin rannassa Espoossa oli näin mykistävän kaunista.

Meilläkin on tarkoitus juhlia. Tai itse asiassa Mies on jo juhlimassa, kakkukahveilla entisellä työpaikallaan. Yhdessä on valmisteltu huomista juhlapäivää sunnuntai-illasta asti.

Hetki piti vetää henkeä kotisohvalla Espoon pikkulapsiperheviikonlopun jälkeen, mutta sitten on paahdettu täysillä. Sunnuntaina mallailtiin istumapaikkoja ruokapöytään yhdeksälle hengelle ja todettiin, että ahdasta tulee, mutta ei kuitenkaan haeta terassin pöytää ulkoa avuksi vaan yritetään selvitä normaalikalustuksella. Astiat ja liinat käytiin läpi, eikä kattauksestakaan tule aivan täydellistä, lasit pitää koota kahdesta erilaisesta sarjasta, mutta juhlamieleen sen ei kuitenkaan anneta vaikuttaa.

Aallonmurtaja, jota pitkin rohkean, mitään pelkäämättömän viisivuotiaan pikkupojan pitää ehdottomasti päästä kulkemaan, vaikka mummo vähän estelee. Onneksi mukana on pappa!

Tärkeintä juhlassa on tietysti se juhlamieli. Sitäkin voi valmistella, totesin eilen, kun hain itsenäisyyspäivään sopivaa taustamusikkiia. Vanhat cd:t Kauas pilvet karkaavat ja Nova nostivat melkeinpä isänmaallisten tunteiden hyökyaallon. Ensimmäinen on kaksoisalbumi suomalaista elokuvamusiikkia vuosilta 1962-1997, jälkimmäinen Rajaton-yhtyeen perinteistä laululyriikkaa, mm. Kantelettaren, Leinon ja Mustapään tekstejä a cappella -tulkintoina, vuodelta 2000. Eivät ne sovi taustamusiikiksi, totesin, niitä pitää oikeasti kuunnella, mutta eilisen illan tunnelmasta ne tekivät täydellisen.

Koti alkaa siis olla kunnossa, kauppareissut on tehty ja juhlamieli viritetty. Illalla tehdään huomisen jälkiruoka ja katetaan juhlapöytä valmiiksi, aamulla keskitytään ruokiin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo suomalainen kansanviisaus. Ei muuta kuin nautitaan joka hetkestä!

Mitenkähän Kirsti Paakkanen juhlii itsenäisyyspäivää? Kuvassa keskellä on Paakkasen Espoon-koti, samaisissa aallonmurtajamaisemissa.  Marimekon pelastajalle, rohkealle visionäärille, suo mielellään tällaisen maiseman ja hulppean talon. Itsenäisyyspäivänä ei edes kadehdita!