Joulu sydämessä

Eilen oli Luetaan yhdessä -ryhmämme joulujuhla. Juhla on hakenut muotoaan näiden kolmen vuoden aikana, jolloin olen itse ollut mukana. Ensimmäisinä vuosina keskityimme vielä lukukauden viimeisellä opetuskerrallakin enemmän kielen ja kulttuurin opetukseen kuin juhlimiseen. Pikku hiljaa olemme selvästikin kulkemassa kohti oikeaa juhlaa ohjelmanumeroineen päivineen.

Kun on kyse hyvin kansainvälisestä naisjoukosta, joista osa ei ehkä edes vietä joulua omassa elämässään, on tietysti mietittävä, millaisia asioita suomalaisesta jouluperinteestä kannattaa nostaa esille, mikä puhuttelee juuri näitä naisia. Ja koska ryhmä uudistuu joka vuosi ja joukossa on vain muutamia, joilla on kokemusta edellisten vuosien tilaisuuksista, meidän opettajien on oltava erityisen herkkinä.

Sen olemme vuosien aikana oppineet, että ruokajuhla onnistuu varmasti. Meidän juhlamme rakentuu kansainvälisen ruokapöydän ympärille. Halukkaat saavat tuoda yhteiseen pöytään tarjottavaa, mielellään jotain kotimaalleen tyypillistä. Ja kaikki haluavat tuoda! On liikuttavaa, että nekin opiskelijat, jotka eivät syystä tai toisesta pääse osallistumaan itse juhlaan, poikkeavat kuitenkin tuomassa vaikkapa kakun. Tällaisia joulumielen tuojia oli eilenkin.

Ruokapöytä täyttyy tarjottavista.

Senkin olemme oppineet, että vaikka silloin, kun juhlan pitäisi jo alkaa, on paikalla vasta yksi opiskelija, ei kannata hermostua. Kyllä he tulevat! Meille suomalaisille kellonajat ovat niin selkärangassa, että unohdamme helposti, ettei muualla tuijoteta aina kelloon. Ja onhan se ymmärrettävää, että juuri valmistettujen ruokien kanssa ei voi hätäillä.

Mutta ruokapöytä saadaan katettua, ja herkulliset, mausteiset tuoksut alkavat houkutella pöydän ääreen. Maltetaan kuitenkin vielä hetki.

Olemme oppineet senkin, että opetustilanteita ei voi koskaan suunnitella ihan tarkkaan, aina tulee yllätyksiä ja on oltava valmis spontaaneihin ratkaisuihin. Sama pätee näköjään juhliinkin. Eilen juhlatila vaihtui yllättäen, emmekä saaneet uuteen tilaan kaipaamaamme taustamusiikkia. Me opettajat olimme etukäteen suunnitelleet, että laulamme pari laulua yhdessä ja mahdollisesti kokeilemme jotain piirileikkiä.

Oli siis laulettava itse, ilman säestystä. Eikä se ollutkaan ongelma. Opiskelijat lähtivät hienosti mukaan. Lauloimme ja leikimme suomalaisille tuttuja lastenlauluja, opettelimme jenkan askeleita, pyörimme piirissä.

Tällaisen lämmittelyn jälkeen saimme kokea todellisen elämyksen. Kambodzalainen opiskelija rohkaistui esittämään khmerinkielisen laulun, joka kertoi hänen oman kansansa historiasta. En ymmärtänyt sanaakaan, kuten eivät muutkaan kuulijat, mutta silti ymmärsimme, mistä hän lauloi. Itse tunsin pakahtuvani ja pyyhin kyyneleitä. "Minä ymmärrän sinua", halusi toinen opiskelija oppia sanomaan suomeksi halatessaan laulun esittäjää.

Eivätkä esitykset tähän loppuneet. Ihanat vasta muutaman kuukauden suomea opiskelleet nuoret naiset olivat  harjoitelleet etukäteen ohjelmaa ja esittivät hienosti Joulumaa-laulun. Eikä edes aksentti paljastanut heitä ulkomaalaisiksi.

Sitten täytettiiin lautaset, ihasteltiin ja ehkä vähän ihmeteltiinkin erilaisia ruokia, vaihdettiin reseptejä ja puhelinnumeroita.

Juuri niin, yhteystietoja. Siis parastahan tässä kaikessa on katsoa sitä, miten ihmiset tutustuvat, ystävystyvät ja saavat tukea toisiltaan. Suurella osalla on ainakin takanaan ellei ihan nykyisessä arjessaankin sellaisia kokemuksia, että niistä selvitäkseen he tarvitsevat ymmärtäviä kanssaihmisiä.

Joulunalusaika herkistää väkisinkin. Tunteikkaat joululaulut, monet perinteet ja muistot vievät välillä aika syvälle. Kaikissa jouluissa on jotakin samaa ja jotakin ennen kokematonta. Eilisen juhlan liitän arvokkaimpien joulumuistojen joukkoon.

Kyllä! Meillä on jo joulukuusi! Ostettiin alkuviikolla Steinerkoululta, tuotiin tänään sisälle ja koristeltiinkin jo. Historiallisen aikaisin. Näin ne perinteet murenevat...