Lottovoitosta haaveileville

Elokuvakevään ensimmäinen kotimainen, Kaikki oikein -draamakomedia, tulee teattereihin viikon päästä. Tänään sitä olivat Tampereella esittelemässä ohjaaja Lenka Hellstedt ja pääosien esittäjät Elsa Saisio ja Antti Luusuanniemi sekä tuottaja Rimbo Salomaa.

Vaikka tästä kuvasta ei sitä voikaan päätellä, Antti Luusuanniemi oli lehdistötilaisuudessa eläväisempi kuin elokuvassa.

Kun tekijät ovat paikalla, tuntuu esityksen arvo jotenkin kohoavan, ja siksi muutama sana päivän elokuvakokemuksesta. Ja siksikin, että voin laittaa blogiin kuvan Antti Luusuanniemestä! (Muut tulevat siinä ohessa).

Kaikki oikein on alunperin Anna-Leena Härkösen romaani, jonka kirjapiirimme pari vuotta sitten arvioi melkoisen heppoiseksi. Silloin muistaakseni arvelimme, että teoksesta on varmaan tulossa tv-, näytelmä- tai elokuvasovituksia, kun kerronta tuntuu siltä kuin lukisi käsikirjoitusta, ei kunnon romaania. Ja oikeassa olimme. Kirjapiirimme on varmaan ylikriittinen eikä ymmärrä ns. suuren yleisön ajatuksia ja tuntemuksia. Ei kai teoksesta olisi tehty tätäkään elokuvaa, jos se ei olisi hyvä (tai sen ei uskottaisi myyvän).

Aihe on tietysti suomalaisille läheinen: yllättävä lottovoitto ja sen seuraukset tavallisille ihmisille. Aika moni, minäkin, on taatusti muutamankin kerran haaveillut helpoista miljoonista. Kun aihe on niin tuttu (ja kulunut?) ja seurauksiakin on tullut mietittyä, toivoisi kirjan ja elokuvan pääsevän pintaa syvemmälle eikä kertaavan niitä samoja asioita, jotka jokainen tietää.

Kirjan lukeneelle ei elokuvassa riitä pelkkä juoni. Ihan sujuvasti Kaikki oikein -elokuvan kerronta eteneekin, mutta todelliset oivallukset tai ihmisten kokemukset uudessa tilanteessa eivät jaksa säväyttää. Siis ainakaan minua, täytyy muistuttaa, suuri yleisö voi olla toista mieltä. Jos ei ennakkoon tiedä juonenkulkua, kokemus voi olla toisenlainen.

Antti Luusuanniemen passiivinen ja ilmeetön Kari hämmentää. Kirjassakin Karin rooli on enemmän  taustalla, mutta enemmän hänessä on on saamattomanakin voimaa kuin elokuvan liian sliipatussa Luusuanniemessä. Vai onko tarkoitus kertoa, että Kari on ihan pihalla tilanteessa? Jostain hän yllättäen kuitenkin kaivaa elokuvan loppukohtaukseen tunnetta ja katsoja (siis minä) huomaa liikuttuvansa oikeasti Eeville esitetystä serenadista. Luusuanniemi laulaa elokuvassa itse (siitä iso plussa), ja viimeistä laulua olisi voinut jäädä kuuntelemaan loppupäiväksi.

Elsa Saision Eevi on aluksi jonkinasteinen luuseri, mutta kasvaa elokuvan aikana sekä ulkoisesti että sisäisesti. Muutos käy jokseenkin nopsasti tai sitten nuoremmille naisille elämä on helpompaa tai - jos annetaan elokuvalle mahdollisuus - tämä yllättävä tilanne näyttää, mihin Eevi oikeasti kykenee.

Ikäistäni katsojaa huvitti elokuvan näyttelijäkaarti. Sivuosiin oli löytynyt takavuosilta tuttuja kasvoja melkoinen kokoelma. Hauskin oli Eevan äitiä esittävän Sinikka Sokan muodonmuutos: tavallisesti huoliteltuna esiintyvä Sokka istui meikittä ja tukka hapsottaen pyörätuolissa.

Tässä kirjoitellessani huomaan yllättäen löytäväni elokuvasti aika paljon positiivistakin. Elokuvateatterista poistuessa ei siltä tuntunut. Ikääntyvä ylikriittinen katsoja hakee näköjään aina jotain puhuttelevaa, erilaista kokemusta. Elokuvahan on draamakomediaksi luokiteltu, ja kepeällä mielellä sitä täytyisi varmaan katsoakin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan oikeita arvosteluja ja tähtiä. Muutan mielelläni mieltäni, jos saan lukea hyvin perustellun myönteisen arvion.

Kaikki me olemme haaveilleet lottovoitosta! Mitä tekisit 15 miljoonalla? Minä olen jo lakannut haaveilemasta, ja ehkä elokuva ei siksi puhutellut.