"Ei ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, mitään epäselvää siinä, että omat kotoiset ongelmani ovat laajemmassa katsannossa lopulta varsin vähäpätöisiä. Paljon on hyvääkin. Saan synnyinlahjaksi nykyaikaiset olot (hygienian, lomat, nukutuslääketieteen, lukulamput, appelsiineja keskellä talvea) ja saan asua planeetan etuoikeutetussa kolkassa - hyvin syöneessä, kulkutaudeista vapaassa Länsi-Euroopassa. Ikivanhassa ja kalkkeutuneessa, suhteellisen lempeässä maanosassa, jota sen oman menneisyyden aaveet vainoavat, joka helposti sortuu öykkäröimään ja on epävarma itsestään, mutta jonka miljoonat onnettomat ovat kuitenkin valinneet päämääräkseen."
Pitkähkö sitaatti on Ian McEwanin uusimmasta romaanista Pähkinänkuori (2017), jossa vielä syntymätön lapsi miettii kohdussa omaa paikkaansa, omaa kohtaloaan. Lapsi tietää syntyvänsä nykypäivän Englantiin, "hatarasti yhdistyneeseen kuningaskuntaan", mutta aika pitkälle samalla tavalla saattaisi ajatella suomalainenkin lapsi. Tai miksei keski-ikäinenkin: aika pitkään olemme me suomalaisetkin jo saaneet nauttia vastaavista, runsaista synnyinlahjoistamme!
 |
| Kirja vaikuttaa todella lupaavalta. Olen vasta ensimmäisillä sivuilla ja heti löytyi siteerattavaa. |
Mutta ei sen enempää suomalaisten historiasta. Sen sijaan muutama huomio nykypäivästä ja heistä, jotka ovat valinneet meidän maamme päämääräkseen.
Tapaan joka viikko eri maista ja erilaisista elämäntilanteista lähteneitä naisia, jotka kokoontuvat yhdessä opiskelemaan suomen kieltä. Muutama heistä on vieraillut luonani, ja ainakin joitakin voin kutsua jo ystäviksi. Mielestäni olen siis avarakatseinen ja osaan toimia monikulttuurisessa maailmassa.
Mutta. Sain pari viikkoa sitten tilaisuuden kurkistaa toisenlaiseen kotiin kuin omani. Ja omat näkemykseni tai kuvitelmani itsestäni ja omista kyvyistäni saivat huutia. On ihan eri asia toimia suomen kielen ja kulttuurin lähettiläänä opettajan roolissa tutussa ja turvallisessa opiskeluympäristössä kuin mennä toisen ihmisen kotiin. Vaikka Suomessa ollaankin, voi kultuuriympäristö parin kortttelin päässä olla ihan toinen.
Törmäsin siis kullttuurieroihin, joihin en ollut valmistautunut, ja lievästi järkytyin. Menin tapaamaan opiskelijaa, joka ei ulkoisesti juurikaan näytä eroavan suomalaisista, ja odotinkin, että keskustelemme "suomalaiseen tapaan" kotoisasti kahvikupin ääressä. Sainkin kahvia, ja muutenkin ihan ystävällisen vastaanoton, mutta muuta "suomalaista" tapaamisessa ei sitten ollutkaan.
Opiskelijani aviomies oli yllättäen paikalla ja tuntui hallitsevan koko tilannetta. Hieman syrjässä, hieman korkeammalla tuolilla kuin me naiset, hän kommentoi kaikkea puhuttua. Toki hänen kielitaitonsa on parempi kuin vaimon, ja se ehkä osaltaan selitti hänen paikalla olonsa. Mutta olisimme kyllä selvinneet ilman häntäkin. Kuvittelen, että suomalainen mies olisi todennäköisemmin huolehtinut perheen puolitoistavuotiaasta lapsesta ja antanut vaimon keskustella rauhassa. Nyt lapsi leikki (?) yksin keittiössä koko keskustelumme ajan, ja vaimon ajasta suurin osa meni kahvitarjoilun järjestämiseen.
Lapsiperheen arjessa väsyneet vanhemmat kaipaisivat varmaaan jonkinlaista taukoa ja "omaa aikaa", ehdotin. Mutta ei, he eivät osaa olla ilman lapsiaan, kertoi mies. Muutkin ehdotukset osallistumisesta erilaisiin tekemisiin tuntuivat kilpistyvän miehen vastarintaan.
Eivät he toki ole eristäytyneet yhteiskunnasta, isommat lapset käyvät jo koulua ja heillä on harrastuksia, joita vanhemmat tukevat. Me suomen kielen opettajat olemme vain eniten huolissamme perheen - tai perheiden, tämä esimerkkitapaus ei varmaan ole ainoa - äitien tilanteesta. Toivoisimme naisille mahdollisuutta opiskella, oppia kieltä, saada ystäviä, saada puhua itse omasta puolestaan. Emme pyri olemaan sosiaalityöntekijöitä, vain kanssasisaria.
Ettei syntyisi harhakuvaa suomalaisten miesten ylivoimaisesta paremmuudesta, niin löytyy meiltäkin edellä kuvatun esimerkin kaltaisia, jopa vieläkin rajoittavampia miehiä. Tässä nykyisessä opetustyössä olen monta kertaa niellyt kiukkua nimenomaan niitä suomalaisia aviomiehiä kohtaan, joille vaimo tuntuu olevan verrattavissa kodinkoneeseen.
 |
| Suomalaisella naisella on oma ääni ja häntä kuunnellaan. Karismaattinen, syvästi inhimillinen rauhanlähettiläämme Elisabeth Rehn esiintyi lauantaina Tampere-talon Valoa pimeyteen -tiedetapahtumassa ja korosti edelleen naisten ja lasten aseman parantamisen tärkeyttä. |
Kulttuurin mallia, jossa perheenjäsenet ovat tasavertaisia, on kuitenkin opeteltu Suomessa pidempään kuin kuvaamani esimerkkiperheen kotimaassa. Vierailuni jälkeen toivuin järkytyksestäni ymmärtämään, että roolimuutokset ovat hitaita eikä niitä voi ulkoapäin tuputtaa. Välittämistä en silti lopeta, keinoja täytyy miettiä uudelleen. Kulttuuriseen ylimielisyyteenkään ei kuitenkaan pidä sortua.
Lopetan intialaiseen sananlaskuun: "Omassa kopissaan koira tuntee itsensä tosi leijonaksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti