Mikä päivä!

Eilisen jälkeen ei voi kuin huokaista tyytyväisyydestä. Että elämä voikin olla mielenkiintoista ja monipuolista! Kyse on toki omista valinnoistakin, mutta myös siitä, mitä elämällä ja elinympäristöllä on tarjottavana.

Perjantaipäivä alkoi aamutreffeillä ystäväpariskunnan kanssa, eli Tampereeen Filharmonian konsertissa, tai oikeastaan konsertin kenraaliharjoituksessa, mutta kyllä se ihan oikealta konsertilta tuntui taas. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun aamuhämärissä suunnattiin Tampere-taloon hyvän musiikin ja Santttu-Matias Rouvalin vetäminä. Elgarin sellokonsertto ja Beethovenin 7. sinfonia kuljettivat melkein täyttä katsomoa englantilais-saksasalaissa tunnelmissa. Sellistivieras Johannes Moser ja kapellimestari itse, kuten myös orkesteri, olivat hämmästyttävästi loistovireessä heti aamulla. Musiikki jäi soimaan omassa mielessä koko pitkän päivän.
 

Aamukahvia konserttitauolla. Muumimukikin muuttuu erinäköiseksi, kun sitä katselee klassisen musiikin herkistämin silmin...

Konsertin jälkeen mentiin pitkälle (mutta ei kostealle: kieltäydyimme viinistä!) lounaalle ystäväpariskunnan kotiin. Herkullinen ateria ja hyvä seura kirvoittivat rentoa, mukavaa keskustelua maailmanmenosta ja intiimeimmistäkin asioista (lue: mm. sairauksista ja muista vaivoista). Vertaistukea tarvitaan ikääntyessä!

Kotona käytiin vain kääntymässä ja katsomassa päivän posti. Auto jätettiin autokatokseen ja käveltiin Iidesjärven rantaan 10:n pysäkille. Periaatteessa reilun kolmen kilometrin matkan yliopistolle olisi voinut tehdä kävellenkin, mutta haluttiin olla varmasti ajoissa paikalla. Tätä ainutkertaista tilaisuutta ei haluttu missata! Mahdollisuus nähdä presidenttiehdokkaat livenä Tampereella kiinnosti kovasti, emmekä olleet yksin.

Tampereen yliopiston aulatilat alkoivat täyttyä jo ennen viittä, vaikka tilaisuus alkaisi vasta kuudelta. Pitkä jono kiemurteli yläaulassa jo meidän tullessamme, ja koko ajan väkimäärä vain lisääntyi. Ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun he tajusivat, etteivät todellakaaan olleet jonossa ensimmäisinä. Taas tuli todistettua, että suomalaiset osaavat jonottaa. Ei etuilua, ei tungeksimista. Professorit ja me tavalliset kansalaiset ihan sovussa ja hauskoja keskenämme jutustellen viihdytimme toisiamme.

Tämä oli vasta jonotuksen alkua. Yläaula täyttyi kokonaan poliitikasta kiinnostuneista. Ja pitkät portaat ja ala-aulakin.

Kolmen vartin seisoskelun jälkeen kuutisensataa onnekasta pääsi istumaan yliopiston juhlasaliin, seuraavat ohjattiin viereisiin luentosaleihin seuraamaan tilaisuutta valkokankaalta. Kaikki eivät tainneet mahtua sisälle lainkaan. Me olimme onnekkaiden joukossa. Tämä oli kuulemma suurin yleisömäärä näissä tenteissä. Politiikka kiinnostaa näköjään siitäkin huolimatta, että yhdellä ehdokkaalla on niin selkeä etumatka.

YLE:n presidentinvaalitentit ovat olleet myös mielenkiintoista seurattavaa ja liimanneet tv:n ääreen yllättävän tehokkaasti. Suora vaalitentti, jossa kaikki ovat paikalla yhtä aikaa, on monella tapaa haastava. Aamulehti ja Yleisradio ja ennen kaikkea ehdokkaat itse onnistuivat tekemään Tampereen illasta kiinnostavan, koskettavan, jopa hauskan. Kannatti ehdottomasti tulla paikalle!

Mikään ei pettänyt Tampereen presidentinvaalitentissä, vaikka HS:n toimittaja ehkä muuta väittääkin. Tekniikka toimi, toimittajat olivat tehneet hyvin pohjatyön ja esittivät kiinnostavia kysymyksiä. Ehdokkaat olivat rentoja ja sanavalmiita ja yleisö eli mukana.

Kotimatka tehtiin kävellen läpi hiljaisten talvisten esikaupunkialueiden ja sulateltiin samalla päivän antia. Klassisesta musiikista päivänpolitiikkaan - kokemuksia, elämyksiä, ajateltavaa ja lämmintä ystävyyttä.

Oikeastaan koko viikko on täyttynyt noista samoista aineksista. Olen ollut iltapukuostoksilla, sovittanut Katri Niskasenkin pukuja (siitä ehkä myöhemmin lisää). Olen viettänyt päivän Tampere-talossa Miehen historiikin julkistustilaisuudessa (ja jutellut toimittaja Jari Korkin kanssa!). Olen käynnistänyt kevätkauden opetuksen Luetaan yhdessä -ryhmässä ja nauttinut lounasta Kattilassa ja uudessa ravintola Viilassa. Olen käynyt iltapäiväkahvilla ystävän kotona ja keventänyt mieltä (ja hankkinut painoa lisää). Olen ollut Tampereen Teatterin avoimissa harjoituksissa ja tänään Komediateatterin hienossa Päämäärä Tuntematon -esityksessä.

Viimeistä tilaisuutta lukuun ottamatta olen törmännyt joka paikassa sattumalta ystäviin ja vaihtanut halauksia ja kuulumisia. Poskisuudelmia olen vaihtanut (kömpelösti tosin) Keskustorilla entisen opiskelijan kanssa.

Ainakin tällaista on tapahtunut, jotain on tainnut jo unohtuakin. Hieman alavireisen syyskauden jälkeen tällainen tammikuu on kerrassaan inspiroiva.

Olisiko jo syytä hiljentää vauhtia?