Pitäisikö yrittää olla kaikkien kaveri?

Haluaisin olla hyvä ihminen ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. En halua loukata ketään, en halua riidellä. Haluan olla hyvissä väleissä ihmisten kanssa. Haluan kuunnella. Mutta haluan myös, että minua (ja minun ystäviäni, ja oikeastaan kaikkia kanssaihmisiä) kuunnellaan ja kunnoitetaan.

Kuluneen syksyn aikana sattui muutamia ikäviä juttuja, jotka pulpahtelivat pintaan vähän väliä, pilasivat mukavan tunnelman ja saivat miettimään ei-niin-positiivisia ajatuksia. Kyse oli tietysti ihmisisistä, ihmisten käyttäytymisesta, ihmissuhteista. 

Robert Longon näyttelyssä eilen kuulin hämmentäviä kommentteja. Taiteilijan valokuvan edessä joku "asiantuntija" sanoi: "Siinä se Longo on. Alihankkijat teki työt." Onneksi en tuntenut kommentoijaa! Itseäni näyttely on puhutellut, paljon. Ja varmaan muitakin: eilenkin museoon oli vielä illansuussa jonoa.

Itsekeskeiset ja joka asiaan negatiivisesti suhtautuvat ihmiset ovat tietysti rasittavia, ja heistä voi yrittää pysytellä loitolla. Mutta miten pitää toimia, kun mielestään kokee vääryyttä tai tulee loukatuksi? Mitä voi tehdä, jos jonkun negatiivinen asenne ja kommentit häiritsevät toistuvasti? Pitääkö seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joiden käytöstä täytyy yleensä jälkeenpäin ihmetellä tai yrittää selitellä?

Ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä pitkään, ei ole helppoa hylätä tai vain yksinkertaisesti jättää taakseen. Yhteinen historia ja monimutkaiset ihmisusuhdekuviot johtavat helposti pakollisiin kohtaamisiin. Miten kohdatessa selitetään kylmäkiskoisuus? Toiselle ei voi oikein mennä sanomaankaan, että en nyt vain kestä sinun asennettasi. Tai ainakaaan minä en koe voivani. 

Kerran elämässä oli sellainen tilanne, jolloin paha oloni oli niin sietämätöntä, että tein sen: soitin pitkän puhelun, jossa nieleskellen selitin, etten kerta kaikkiaan kykene olemaan ystävä tai edes tuttava, jos joka kerran kohdatessamme koen joutuvani arvostelun kohteeksi. Sain kuulla, että minun pitäisi vain opetella kohtaamaan hänet sellaisena kuin hän on. En kyennyt, mikä saattoi koitua tappioksenikin. 

Tämän syksyn tapahtumat johtivat siihen, että uudenvuodenpäivänä, yli kahden kuukauden harkinta-ajan jälkeen erosin ryhmästä, jossa olin ollut mukana vuosia. Nykyisin se on onneksi helppoa: riittää, kun poistuu WhatsUpp -ryhmästä. Ei sekään toki helppoa ole, aika monta kyyneltä piti vuodattaa, mutta teknisesti se toki oli helpompaa kuin pitkien keskustelujen käyminen kaikkien ryhmän jäsenten kanssa. Silloin kun asia eniten harmitti, teki mieli viestittää, että pitäkää tunkkinne, nyt kykenin tekemään eroamisen sivistyneemmin. Vieläkin työstän asiaa mielessäni, mutta nyt jotenkin valoisammin, kun päätös on tehty. Muutamien ryhmän jäsenten kanssa olen toki käynyt asiasta keskusteluja ihan hyvässä hengessä. 

Omaa itseä pitää kuunnella, muuten alkaa voida huonosti. Omaa itseä pitää myös kunnioittaa niin, että vaatii sitä samaa myös toisilta. Tässä iässä olisi mukava todeta, että on niin vahva, ettei toisten asenne ja käytös horjuta omaa minäkuvaa ja että kykenee omalla asenteellaan horjuttamaan negatiivista käytöstä. Näköjään en ole vielä niin pitkällä. Vanhana toivon kuitenkin olevani valoisa ja suurpiirteinen, en kärttyisä, katkera ja pikkumainen. 

Siteeraan loppuun kirjailija Taina Latvalaa, joka blogissaan MinäKertoja luonnehtii itseään:

"Olen luonteeltani herkkä ja vaistoan helposti asioita. Aistin pienistä eleistä, mitä merkitsen toiselle ihmiselle. Varmasti teen toisinaan myös virhetulkintoja. Jos olen loukkaantunut, olen usein hieman kylmä ja etäinen (vaikka monien on sitä ehkä vaikea uskoa). Vetäydyn kuoreeni kuin kilpikonna sen sijaan, että kääntyisin toista kohti ja avaisin suuni. Olen ylpeä, hiljainen ja tyyni ja pidän todelliset tunteeni salassa. Vaikenen kokonaan tai vastaan viesteihin iloisilla hymiöillä, vaikka raivostunut oksennusemoji vastaisi paremmin tunnetilaani." 

Taina Latvala tulee kertoneeksi myös minusta, paljon paremmin kuin itse kykenisin. Vain muutamalle ihmiselle pystyn kertomaan, millaisia tuntemuksia sisälläni liikkuu. Tosin aina en hallitse kyyneleitäni edes julkisesti. 

Elämä ei ole reilua, mutta läheisiltä toivon reiluutta. Kaikkien kaveri en jaksa yrittää olla. 

Oil and roses -teos jää pysyvästi Sara Hildénin taidemuseoon. Opas kertoi Longon lahjoituksesta ja paljon muuta kiinnostavaa, teosten ymmärtämistä rikastavaa taustatietoa. Näyttelyn viimeinen viikko on alkanut.