Muissa maisemissa kotona

Tälle kevättalvelle ei ole saatu varattua matkaa mihinkään. Mökille mennään ensin parin viikon päästä ja sitten pääsiäiseksi katsastamaan lumi- ja jäätilanne, se on jotenkin päätetty. Yksi ilta selattiin netistä golflomia, mutta ei sen kummemmin innostuttu.

Sen sijaan olen pari päivää intoillut Lontoosta ja ihan vähän Prahastakin (mutta en kuitenkaan siitä oudosta K:lla alkavasta ruotsalaisesta kaupungista). Olen kulkenut Lontoon katuja, tutustunut nähtävyyksiin, istunut takseissa, majoittunut parissa hotellissa, käynyt pubeissa oluella ja syönyt hienoissa ravintoloissa. Ja kaikki tämä kotoa käsin, enimmäkseen keltaisessa nojatuolissa istuen.

Lempiasento kotona. Keltaiset opekollegan kutomat villasukat sopivat näin helmikuussa Lontoon kaduillekin!

Lontooseen minut kuljetti kirjailija Håkan Nesser ja Taivas Lontoon yllä -teos (2017), jonka kuolemansairas päähenkilö Leonard Vermin saapuu kirjan alussa Heathrow`sta Paddingtonin asemalle avovaimonsa Maudin kanssa. Vuosi on 2010, kuukausi on syyskuu. Lontooseen matkustavat myös Maudin aikuiset lapset, pakkoneuroottinen Irina ja elämänsä monella tapaa pilannut alkoholisoitunut Greogorius. Leonard on kutsunut heidät viettämään 70-vuotissyntymäpäiväänsä yhteisen illallisen merkeissä. Yllättävän kutsun tuntemattomalta "hyväntekijältä" on saanut myös Milos Skroupka New Yorkista.

Paljon muitakin henkilöitä yli 500-sivuiseen järkäleeseen mahtuu. Tärkein heistä on Carla, tsekkiläinen vakooja ja Leonardin unohtumaton rakkaus. Leonard palaa jatkuvasti Keltaiseen muistikirjaansa, johon hän on tallettanut vuonna 68 Lontossa alkaneen ja vuonna 74 Prahassa päättyneen rakkaussuhteensa.

Kirjan puolivälissä tarinaan mukaan tulee Lontoo-romaaniaan työstävä ruotsalainen Lars Gustav Selén, joka on aiemmin vilahtanut Leonardin pään sisällä ja unissa. Ja sitten kertomus saakin aivan uuden suunnan.

"Kertoja ohjaa lukijaa, kertomus ohjaa kertojaa", on Lars Gustav oppinut yksinäisen, kirjallisuuden harrastamiseen uppoutuneen elämänsä aikana. Lukijakin oppii paljon. Monitasoisen teoksen aikana lukija saa seurata myös kaunokirjallisen teoksen syntyprosessia.

Rakkauskertomus, vakoilutarina vai jotain muuta? kysytään kirjan takakannessa. Ehdottomasti sekä  rakkauskertomus, vakoilutarina ja vielä jotain muuta. Mitä, se selviää lukemalla kirja. Kirjailija osaa yllättää niin lukijansa kuin kirjansa henkilötkin, ja yllätyksiä olisi ikävä pilata kertomalla yhtään enempää. Nesseriä ei voi enää luonnehtia rikoskirjailijaksi. Se kävi ilmi jo Carmine Streetin sokeat -teoksesta, ja Taivas Lontoon yllä vain vahvistaa kuvaa syvällisestä ja monipuolisesta kirjailijasta, joka osaa niin viihdyttämisen kuin herättelynkin taidon.

Laskiaispulla jäi ihan sivurooliin sunnuntaina, joka kului enimmäkseen Lontoossa.

Hämmästyttää, miten hienosti Nesser palapelinsä hallitsee. Kun selaan kirjaa uudelleen, ymmärrän kyllä, että vihjeitä on tiputeltu matkan varrelle, mutta lukija (puhun nyt hätäisestä itsestäni) ohittaa ne kiirehtiessään selvittämään, miten tässä kaikessa oikein käy. Mistä on kysymys? Mikä on totta, mikä fiktiota? Haa, sain itsenikin kiinni: eikös kaunokirjallisuus ole aina fiktiota!

Mutta ne Lontoon kadut, puistot, hotellit, kirkot, pubit, ne ainakin ovat totta. Piti ihan tarkistaa, ja kyllä, hotelli Rembrant on oikeasti olemassa.