Muistot kulkevat lumessa

Vedän matkalaukkua perässäni. Alamäkeä se kulkee lähes itsekseen, lumi on kovettunut tasaiseksi eikä jalkakäytävää ole hiekoitettu haittaamaan pyörien liikettä. Reitti linja-autoasemalle on tuttu, vaikka edellisestä kerrasta onkin aikaa. Omalla autolla omaa vauhtia omassa rauhassa on ollut kaikin puolin mukavampaa. 

Aseman valokirjaimista jokunen on vuosien aikana sammunut eikä kenelläkään ole ollut tarvetta tehdä asialle mitään. Joskus iltalenkillä asia on huvittanut. Nyt erotan tekstin inja  a to sema. Kuin jotain outoa kieltä.

Pihassa huomaan kaksi miestä, varmaan bussiin tulossa hekin.

Seinustalle hiljalleen putoilevien lumihiutaleiden alle on istahtanut laihahko mieshenkilö, joka silmäilee ajatuksissaan valkoista maata. Käännän katseeni pois, en halua häiritä hänen mietteitään. 

Sateelta suojassa penkillä katoksen alla istuu ja yskähtelee äänekkäästi kaikin puolin pyöreä, suorastaan lihava mies kuluneessa toppatakissa, joka ei ole mahtunut kiinni. Kirkkaanpunainen pipo hohtaa iltapäivän hämäryydessä. Tyhjännäköisen reppunsa ja muovikassinsa hän on laskenut viereensä penkille. Muuta siihen ei mahdukaan. En ollut kyllä ajatellutkaan istahtaa, mutta eipä hänenkään mieleensä tule tehdä minulle tilaa.

Minä en taida olla miehille olemassa.

Poliisin partio kaartaa paikalle. Kuljettajanpuoleinen ikkuna avautuu ja sieltä kuuluu lempeä ääni: ”Jari, jaksatko sinä varmasti Hyrylle asti?”

Nyt vasta katson tarkemmin laihaa miestä. Nuorehko mies kyhjöttää vasten roska-astiaa eikä vastaa. Räkä valuu sieraimista ja kuola suusta. Ei kai hän ole tulossa kanssani samaan autoon?

Poliisit astuvat ulos autostaan ja kävelevät miehen viereen. ”Kyllä se on nyt Jari parasta, että lähdet vaan nukkumaan. Sinähän palellut tänne. Menet sitten iltavuorolla Hyrylle.” Jari ei reagoi vieläkään. Poliisimiehet ottavat häntä lempeästi mutta tukevasti kainaloista, avaavat maijan takaoven ja Jarista näkyvät vain jalat, kun hän kellahtaa pitkäkseen. Penkille ja penkin alle jäävät tyhjät olutpullot, joita en ollut huomannutkaan.

Nousemme Pohjolan Matkan bussiin ilman Jaria. Kolmisin köröttelemme bussikuski, minä ja hiljainen mies toppatakissaan kymmeniä kilometrejä läpi puhtaanvalkoisen maiseman. Sitten auto pysähtyy, toppatakkimies kerää tavaransa, reppu näyttää edelleen tyhjältä, muovipussin läpi kuultaa hernekeittopurkki, ja taiteilee itsensä alas bussin portaita. Ulkona hän nostaa kättä kuskille ja jää seisomaan tienposkeen lumesta raskaat puut seuranaan.

Hyryllä nousee kyytiin yksi eläkeläismummo, ja äänetön matkamme jatkuu. Lumi peittää meidän jälkemme. Tuleekohan Jari iltavuorolla?

Kajaanissa vaihdan junaan. Miesten muisto kulkee mukana Jyväskylään asti. Sitten junavaunu pelmahtaa täyteen iloisia nuoria opiskelijoita, jotka värikkäissä muotivaatteissaan virkeinä sirkuttavat, laskevat leikkiä, vaihtavat ajatuksia, ottavat kantaa. Huokaisen ahdistukseni vaunun valoisaan ilmaan.

Onkohan Jari jo kotona? Miltä yksinäisen miehen hernekeitto maistuu?  

Yksinäisen jäniksen jälkiä takapihalla helmikuussa 2018. 

PS. Tämä tunnelma muutaman vuoden takaa palaa usein mieleen tällaisena talvisena päivänä. Valkeat hanget saartavat kaupunkilaisenkin (ainakin tunnetasolla) kotioloihin. Miten pärjää yksinäinen metsien mies?