Joku aina löytää

Teki mieli antaa tälle postaukselle otsikoksi Joku aina eksyy. Se olisi kuitenkin saattanut johtaa harhaan ne, jotka etsivät googlettamalla Reko Lundánin Aina joku eksyy -klassikkonäytelmää. Mistään niin hienosta, rankasta ja puhuttelevasta (olen nähnyt kyseisen näytelmän kaksi kertaa) ei todellakaan ole kyse, vaan arkisesti vain omasta blogistani.

Toivottavasti kukaan ei nyt joudu väärille raiteille ja siis pettymään, en todellakaan halua houkutella lukijoita kepulikonstein. 

Aloitin blogin kolme ja puoli vuotta sitten ihan vain siitä syystä, että jäädessäni eläkkeelle koin, että nyt olisin vapaa tekemään juuri sellaisia asioita kuin haluan. Blogikokeilu houkutteli: se tarjosi mahdollisuuden pohdiskella kevyesti (vakavasti en valitettavasti osaa!), palauttaa mieleen koettua ja elettyä, maistella sanoja ja lauseita. Eli tehdä vihdoin itse sitä, mitä olin vuosia opettanut toisille. Monestakin syystä en aiemmin tohtinut (tohtia lienee paras verbi tähän). 

Aloittaessani en niinkään ajatellut lukijoita, vain itseäni, ja olin ihan noviisi blogin visuaalisessa puolessa, ja olen vieläkin. Ensimmäisessä postauksessa ei ollut kuvan kuvaa! Vaikka kuvia nyt julkaisenkin, kamera on edelleen vain kännykässä ja vaikka tiedostankin, että nykymaailmassa yksi kuva saattaa kertoa enemmän kuin miljoona sanaa, minulle sanat puhuvat enemmän. Olen toki kateellinen kaikille, jotka osaavat puhua kuvin. 

Nyt olen jo ymmärtänyt, että kuvat ovat olennainen osa blogia. Nämä narsissit oli pakko saada, vaikka ne vasta haaveilevat oikeasta keväästä ja ulkoilmasta.

Blogin katsojat (siis todellakin katsojat!) ovat tulleet ikään kuin sivutuotteena, iloisena yllätyksenä, jota ilman en enää ehkä jaksaisi/viitsisi jatkaa tätä harrastusta. 

Nimittäin uusien tekstien työstäminen ei yli kolmen vuoden jälkeen ole niin itsestään selvää kuin alussa. Uusia ideoita ei tupsahtele taivaasta, ja välillä tuntuu että vain toistaa itseään. Ihmettelen Jukka Kemppistä (Kemppinen.blogspot.com), joka saa julkaistua uuden tekstin joka päivä. Mutta lukijat (anteeksi: katsojat) tuntuvat velvoittavan minuakin. Siis ihan oma keksintö; tuskin kukaan jäisi murehtimaan, jos blogini vain kuihtuisi olemattomiin. 

Mutta kun joku aina, siis joka päivä, löytää blogini, se palkitsee niin paljon, että tekee kuitenkin mieli jatkaa. En voi kerskua katsojamäärillä, mutta ihan sekin riittää, kun huomaan jonkun käyneen sivuillani. Tulkitsen sen niin, että jotakin kiinnostavaa täällä täytyy olla. Kirjallista palautetta eli kommentteja tulee blogiin harvoin; suullisesti saan palautetta satunnaisesti (kiitos niistä!), niin että en tiedä täsmälleen, mikä kiinnostaa. Paitsi silloin, kun kirjoitan takuuvarmasta aiheesta eli kampaajastani Morista.

Morilla on tapana laittaa blogini linkki kampaamon Facebook-sivuille, ja silloin katsojia piisaa. Viimeisintä Mori-postausta on katsottu yli tuhat kertaa, ja se on minulle valtava luku. Tiedän, että jollekin "oikealle" bloggarille tuollainen luku on murusia, mutta minähän olenkin bloggari vain leikisti. Eli en osaa esimerkiksi keskittyä vain tiettyyn aihepiiriin tai tuotteistaa blogiani, vaan kirjoitttelen huvikseni mitä mieleen juolahtaa. 

Muillekin kuin Mori-jutuille on kuitenkin yhtäkkiä ilmaantunut satoja katsojia juuri Facebookin ansiosta. Kansallispuvussa-postaus tuntui melkein lähtevän lentoon, kun se keräsi yli 800 katsojaa parissa päivässä marraskuun loppupuolella. En ymmärtänyt ollenkaan, mitä tapahtui, kunnes Tyttären salapoliisityön ansiosta löydettiin kansallispukusivusto, johon tekstini oli linkitetty. Siellä joku oli muistaakseni luonnehtinut tekstiäni rakkaudella kirjoitetuksi, mikä tietysti tuntui hienolta. Facebook-palautteet jäävät minulta yleensä lukematta, kun en itse sen käyttäjiin kuulu. 

Vaikka taivaalta tulee lunta, se on jo kevätlunta, ja nämä kukat pääsivät hetkeksi ulkoilemaan. Vielä ulkona ei tarkene koko päivää.

Blogia aloittaessani ajattelin, että itseilmaisun lisäksi tämä on keino pitää yhteyttä tuttuihin ja sukulaisiin, joita harvemmin näkee. Nyt maailmani on laajentunut. On esimerkiksi ihana huomata, että Ranskassa ja Portugalissa joku (yksi tai useampi) seuraa sivujani (tai vaihtoehtoisesti eksyy tänne). Ranskalainen katsoja tuo aina mieleeni muistot kolmesta Pariisin-kuukaudesta ja pitkäaikaisesta haaveestani asua eläkepäivillä Ranskassa; Portugalin-katsoja muistuttaa, että Algarve on vieläkin näkemättä! Eksoottisemmat maat, vaikkapa Sri Lanka ja Vietnam, hämmästyttävät. Mikä hakusana on ohjannut heidät blogiini? (Blogger päivittää tällaisia tietoja tosi hitaasti).

Vaikka en tunnekaan blogini lukijoita - haluan siis ajatella, että joku myös lukee -, olen iloinen ja kiitollinen jokaisesta jokaisesta kontaktista. Vaikka se olisikin vain oman ajatukseni ja mielikuvitukseni tasolla! Koen tulevani nähdyksi.