Olenko muuttunut?

Muutos on kiehtova ilmiö. Seuraan mielelläni sellaisia tv-ohjelmia ja luen lehtijuttuja, joissa on kyse jonkinlaisesta ohjatusta muutoksesta. Remontti- ja sisustusohjelmat, erilaiset muuttumisleikit, jopa Sukulan ravintolaohjelmat kiinnostavat juuri siksi, että niissä pyritään saamaan aikaan muutos.

Vielä kiinnostavampaa kuin tutkailla miljöön muuttumista on ihmetellä ihmisen muutosta.  Usein muutos alkaa ulkoisesti, mutta ainakin julkisesti vakuutellaan sen heijastavan myös sisäistä muutosta. Tai sitten juuri sisäinen muutos pakottaa uudistumaan myös ulkoisesti.

Toisten muuttumista on hauska ihmetellä. Mutta kukapa ihmiselle olisi tärkeämpi ja läheisempi tarkkailtava kuin hän itse. Eli nyt käännän katseen itseeni. Kovin syvällistä analyysia on turha taaskaan odottaa! Ja ikääntymisen ja ajan muuttumisenkin unohdan suosiolla; nehän ihmistä eniten muuttavat, jos mikään.

Tähän pohdiskeluun minut patisti kaksi asiaa: omakuvien julkaisu Instagramissa (mikä on kyllä mietityttänyt niin etu- kuin jälkikäteenkin) ja sattumalta kirjastossa lukaistu Voi hyvin -lehden artikkeli enneagrammeista, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Kolmas, eikä ollenkaan vähäisin, inspiraattori oli vanhojen valokuvien selailu. Kuvat, jotka eivät ennen herättäneet kummoisiakaan tunteita, herkistivät nyt (onko minusta tullut vanha?). Löysin kuvista asioita, joita en ennen ollut tiedostanut, jotka nyt ilahduttivat ja joista olin oikeasti tunnistavinani itseni. Sen itseni, joka olen ollut, ja ehkä vieläkin sisimmältäni olen.

Rakastan tuota pientä pullukkaa, jossa näen selvästi isäni suvun piirteitä. Molemmat kuvat kertovat, että olen ollut onnellinen, iloinen lapsi ja minut on puettu kauniisti. Lumihankeenkin olen saanut kävellä pikkukengillä!

Kun olin lapsi, meillä ei ollut kameraa, niin kuin ei varmaan suurimmassa osassa suomalaisia koteja. Lapsuuskuvia on olemassa vain muutama. Isän sedällä oli valokuvaamo, ja siellä käytiin pari kertaa ottamassa perhekuva, jossa seisotaan jäykkänä ja totisena. Muut kuvat ovat satunnaisten vieraiden - ehkä etelän tätien - otoksia. Mutta ne kertovat paljon tunnelmasta ja kuvattavan mielentilasta. Pieni lapsi ei osaa poseerata (siis ennen ei osannut, nykylapset kyllä osaavat).

Kuvien perusteella minulla on on ollut lapsuudessani onnellisia hetkiä. Muistoihin juuri nämä kuvien hetket eivät ole jääneet, sieltä löytyy myös pettymyksiä ja ikäviä tilanteita, mutta kuvat kertovat muusta. Ja nyt ne tekevät minut onnelliseksi tuon pienen lapsen puolesta. Ehkä on aika päästää irti niistä ikävistä muistoista ja ottaa tilalle tämä kuvien ilo ja onni.

Teini-iässä suhde kuvattavana olemiseen oli ristiriitainen, niin kuin suhde itseenikin. Olin kapinallinen haaveilija enkä ollenkaan sovussa ulkoisen olemukseni kanssa. Rippikuvasta näkee, miten vaivautunut olen kameran edessä. Luokkakuvissakin katse on usein alaviistoon. Silloin en osannut hymyillä kameralle enkä pitänyt siitä, miltä näytin.

Tässä 16-vuotias minä varovasti kurkistaa kameraan päin. Silloin olen kuitenkin osannnut pukeutua paremmin kuin nyt. Ihana takki ja pitkävartiset saappaat on haettu Oulusta asti, samettihousut olen varmaan tehnyt itse. Vaatteet ja hiukset ottaisin vieläkin!

Nyr rakastan tätä epävarmaa haaveilijaakin. Haaveilija olen vieläkin.

Ja nyt kun katson noita murrosikäisen kuvia, tajuan mitä herkkää kauneutta niissä on. Ihana minä, ihan suotta niin epävarma. Kukaan ei vain tainnut sanoa, miltä näytän ja millainen olen. Se on jäänyt mieleen, kun joskus saunassa kummitätini kertoi, että minulla on pitkä selkä ja ensimmäinen poikaystävä sanoi jotain silmieni väristä. Muuten olin omien silmieni varassa, ja peilihän kertoo ihmiselle vain sen, mitä hän kuvittelee näkevänsä.

Valokuvissa esiintyminen on helpottanut vasta nyt myöhäisellä keski-iällä. Hääkuvassakaan en osaa olla luontevasti onnellisen näköinen. Harvassa ovat ne kuvat, joissa hymyilen. Sille on kyllä hyvä selitys. Tein ison ongelman hampaistani, joita yritin piilotella. Oikaisuhoidon jälkeen päätin, että nyt hymyilen aina, ja varsinkin kuvissa.

Se päätös on pitänyt. Viime vuosien kuvissa katson rohkeasti kameraan ja hymyilen avoimesti. Avoimuutta on tullut muutenkin lisää. Siitä äärimmäisenä esimerkkinä naistenpäivän Instagram-julkaisu, jossa uskallan altistaa kasvoni ihmisten pällisteltäväksi. Blogissakin on jonkinlainen avoimuuskynnys selvästi ylittynyt, vaikka vielä tasapainoilenkin sen välillä, mikä on julkisesti sopivaa ja mikä ei.

Minun sukupolveni kasvatuksella ei mielellään hölistä omista asioista julkisesti ja pidetään muutenkin mahdollisimman matalaa profiilia. Erottuminen oli huonoa käytöstä. Mitä muutkin ajattelevat? olen saanut kuulla aika monta kertaa nuoruudessani. Kun sitä sääntöä rikkoo, joutuu vieläkin tilille itsensä kanssa.

Eli harkitsen jatkossakin omakuvien julkaisua, mutta hymyilen kuvissa, toivottavasti yhtä tyytyväisenä kuin nukenvaunuja työntäessäni. Hyväksyn myös naiivin tunteellisen idealismini, se nimittäin kuuluu luonteeseeni, eli nyt päästään niihin enneagrammeihin. Tein netissä jopa enneagrammitestin, eikä sen tulosta liene vaikea arvata.

Miksikö tehdään testejä? No siksi, että halutaan oppia tuntemaan itsensä ja kasvaa ihmisenä. Itsesääli ei kuulosta hyvältä, pois se minusta!