Voi tätä kevättä

Tänään tuntuu vahvasti siltä, että ei ollut kovin fiksua jättää kevätmatka muille maille tekemättä. Lunta tuiskuaa niiin, että maisema on yhtä valkoista. Tiskirätin kokoisia lumihiutaleita tulee taivaan täydeltä; naapurin keltainen talokin hukkuu näkyvistä, vaikka matkaa on vain muutama kymmenen metriä.

Vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti (Uusi lumi on vanhan surma, toisteli edesmennyt anoppi aina tällaisissa tilanteissa), kääntyy ajatus helpommin negatiivisen puolelle. Eikö kevät tule ikinä? Onko tämäkin vuosi yhtä odotusta, niin kuin pari edellistäkin?

Jotta mieli edes jotenkin kirkastuisi, pitää kääntää sisäinen katse menneeseen viikonloppuun, jolloin ei haitannut lumi eikä hitaasti etenevä kevätkään. Pojanpojat antoivat mielelle ihan erilaista virikettä. Ja kun nyt oikein muistelen, niin ei lauantain säässäkään ollut valittamista. Käveltiin meren rannalla ja jäällä, käänsin kasvot aurinkoon, suljin silmät ja kuuntelin hiljaista avaruutta.

Näin ihana sää oli lauantaina Espoossa. Ja kyllä ne kevään merkit ovat nähtävissä!

Muuten ei hiljaisuudesta sitten nautittukaan. Espoon WeeGee-museokeskuksessa oli viikonloppuna lasten museofestarit, ja voi sitä meteliä, minkä sadat lapset museoon toivat. Hetkittäin aikuinen kaipasi jopa kuulosuojaimia, ennen kuin sai kurottua kävelylenkin hiljaisuuden ja museon kakofonian välisen eron umpeen. Toisin sanoen tottui, ja osasi iloita lasten iloisesta tohinasta ja pöhinästä.

Oli siellä keskittynyttä hiljaisuuttakin, kun pienet kädet ahersivat tuhansien lego-palikoiden kimpussa tai rakensivat sokeripaloista torneja. Mummoikäinen epäili, että makeat rakennuspalikat päätyvät rakentajien suihin, mutta se ei tainnut tulla lasten mieleenkään; tuskin olivat sokeripaloihin kotioloissa törmänneet.

Legot ovat kiehtoneet lapsia jo 60 vuotta. Synttäreilläkin rakennettiin ahkerasti.

Reipas meno jatkui poikien kotonakin. Onneksi pappa taipui painikaveriksi, ja mummokin intoutui kaikenlaisiin jumppaleikkeihin. Jälkeen päin selkä ja jalat ovat muistuttaneet, että ehkä voisi ottaa vähän rauhallisemmin. Mutta lasten riemu tarttuu, eikä silloin muista ikäänsä, kun viisivuotias (ja puoli) ehdottaa hippaleikkiä tai kaksivuotias (ja puoli) keksii heittää pelikortit hujan hajan pitkin lattioita ja niitä kerätään kilpaa (mummon ehdotuksesta) moneen kertaan. Kadehdittavan vauhdikkaasti ja taipuisasti lapset liikkuvat!

On ihana asia, että lapsenlapset luottavat isovanhempiinsa niin, etteivät kaipaa (ainakaan ääneen) vanhempiaan. Vain illalla nukkumaan mennessä nuorempi herkistyi toteamaan, että hänellä on oma äiti. Siitä päästiin kertaamaan, mitä kaikkea omaa hänellä onkaan: isi, isoveli, mummo, pappa, mummi, vaari, serkku ja monta tätiä. Aamullakaan kumpikaan ei kysellyt, milloin vanhemmat tulevat. Pienempi vain hauskuutti isovanhempia pukeutumalla jääkiekkoilijaksi (vaipoista saa kätevästi rooliasuja!).

Koimme onnistuneemme ihanassa, mutta vastuullisessa tehtävässä. Mitään mainittavampia vahinkoja ei sattunut, emme esimerkiksi hukanneet lapsia kertakaan museon vilinässä (oikeasti se pelotti), eikä pojista isompi telonut itseään tehdessään kiipeilyurotekoja aallonmurtajalla. Tappiopuolelle kirjattiin vain yhdet museon hälinässä kadonneet lapaset, ja se on pientä.

No niin, tässä muistellessa lumisade on loppunut, tai ainakin tauonnut, puiston koivut piirtyvät selkeinä ja uskovat kanssani kevääseen.