Mieskin on herkkä eläin

Otsikko ei pyri olemaan erityisen raflaava eikä myöskään minkäänlainen kannanotto viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun. Se on vain mukaelma Rafael Donnerin tammikuussa ilmestyneen kirjan Ihminen on herkkä eläin nimestä. En ole lukenut kirjaa, mutta olen kuunnellut ja katsellut Rafael Donneria livenä Tampereella, Vihtorin kirjamessuilla, lauantaina. Nuori mies jätti jäljen, pani ajattelemaan ja ennen kaikkea sai tuntemaan. Ja vakuutti siitä, että mieskin voi ja uskaltaa kokea herkästi, jopa puhua siitä.

Rafael Donner oli toisena esiintyjänä kokeneen toimittaja ja kriitikko Unto Hämäläisen jälkeen. Varsinaisesti olimme paikalla Hämäläisen vuoksi, ja kyllä hänkin osasi asiansa. Donnerilta en odottanut mitään, olin jopa valmis lähtemään kesken pois, jos siltä tuntuisi. Mutta ei tuntunut, todellakaan. Mitä pidemmälle Donnerin haastattelu eteni, sitä vaikuttuneempi olin.

Rafael Donner on siis kaikkien tunteman Jörn Donnerin poika. Mutta isänsä toisinto hän ei ole, vaikka elekielessä ja tavassa olla rehellisesti läsnä omana itsenään saattaakin muistuttaa isäänsä.
27-vuotias nuori mies istuu edessämme suoraselkäisenä, herkän ja haavoittuvan oloisena, ei kapinoivana, laiskasti röhnöttävänä suorasuuna, kuten hänen isänsä ainakin nuorempana tapasi esiintyä.

Haastattelija sai nuoren kirjailijan kertomaan muutamia anekdotteja elämänsä varrelta, jotka herkistivät niin kirjailijan kuin hänen yleisönsäkin (ainakin siis minut) kyyneliin. Hän ei voinut kertoa liikuttumatta Etelä-Afrikassa tapaamiensa naisten ja lasten julmista kohtaloista ja poti huonoa omaatuntoa siitä, että ei ollut auttamassa heitä vaan puhumassa meille. Toisaalta hän oli edelleen ihmeissään silmänräpäyksessä tapahtuneesta rakastumisestaan avovaimoonsa.

Tunteen merkitystä ihmisen elämässä Rafael Donner korosti toistuvasti. Hänelle opetettiin 2-vuotiaana, että Jumalaa ei ole ja 8-vuotiaana, ettei joulupukkiakaan ole. Asiat perusteltiin järjellä, ei tunteella. Silti hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että tunne on ihmiselämän perustavimpia voimia. Hän haastoi pohtimaan käsitettä miehekäs (on omistanut yhden kirjansa luvunkin aiheelle) ja kertoi joutuneensa  pikkupoikana koulun pihalla oppimaan, miten miehekkyyteen ei kuulu heikompien puolustaminen, siitä saa homon leiman.

Sosiaalista omaatuntoa ei  koulupihan kasvatus kuitenkaan onnistunut nujertamaan. Hän tiedostaa olevansa etuoikeutettu ja nauttii matkustamisesta, mutta ei epäoikeudenmukaisiksi kokemistaan ylellisyyksistä. Jo pikkupoikana hän nukkui mieluummin patjalla lattialla kuin uuden huoneensa liian isossa sängyssä.

Tänä materaalista menestystä ja fyysistä voimaa ihannoivana individualistisena ja egoistisena aikana oli virkistävää kuulla tällaista rohkeaa puhetta. Toivottavasti nuori mies ei kadota itseään ja ihanteitaan vielä keski-ikäisenäkään (koin piston neljän tähden hotelleja ja muita mukavuuksia vaativana tätinä!).

Lopuksi toivomus:
Voi kun haastattelijat eivät olisi niin ihastuneita omiin ajatuksiinsa ja antaisivat haastateltavien puhua enemmän!