Huhtikuussa

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi pitää meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin. 

T.S. Eliot, Autio maa

Mistä päästä alkaisi ruotia tätä kummallista olotilaa, joka pääsiäisen jälkeen on asettunut päähäni, mieleeni ja sydämeeni? Auttaisiko kirjoittaminen pääsemään eteenpäin, herättelemään aistit, herkistämään mielen, synnyttämään ilon ja aidon innostuksen?

Kolme viikkoa on aika pitkä aika ilman blogipäivitystä. Juttuaiheita ei ole puuttunut, kyse ei ole siitä. Huhtikuu on vain ollut jotenkin sameaa ja tahmeaa aikaa, vaikka kevään tuloa onkin ollut mukava seurata. Instagramiin on helppo laittaa pirteitä julkaisuja, mutta yritäpä kirjoittaa se sama tunnelma kunnolliseksi tekstiksi - se vaatii todellista innostusta. Jota siis ei ole ollut.

Olen suosiolla antanut itseni levätä, vaikka alkuun huono omatunto soimasikin ja sisäinen kalenteri muistutti muutaman päivän välein tekemättömästä työstä, jonka ei pitänyt olla työtä ollenkaan. Näköjään omatuntokin vaimenee, kun sitä ei ruoki. Olen muistuttanut itseäni blogin nimestä (joka toki syntyi hyvin hätäisen harkinnan jälkeen eikä ole mikään kannanotto) ja siitä, että tässä elämänvaiheessa teen vain niitä asioita, joita oikeasti haluan ja vain silloin, kun haluan. Vaikka eihän tuokaan tarkalleen ottaen pidä paikkaansa: ainahan elämässä on myös ikäviä asioita, jotka vain pitää suorittaa.

Mutta kirjoittaminen ei missään nimessä saa olla ikävää, ei velvollisuus eikä varsinkaan pakko. Jos tällä pitäisi tienata elantonsa, sitten olisi toki toisin, mutta minullehan tämä on pelkkä harrastus.

Tänään sitten viesti Meksikosta pysäytti ja melkeinpä pakotti koneen ääreen. Siellä kuulemma odotellaan blogia, ja mitäpä äiti ei lapsensa eteen tekisi! Ja oikeasti, kyllä kirjoittaminen on itseänikin jo alkanut kutsua. Elämä on alkanut tuntua jokseenkin tyhjältä ja tasapaksulta, kun en ole viitsinyt tehdä pienistä kokemuksista isoja. Kirjoittelenhan kuitenkin etupäässä itseni vuoksi, selventääkseni ajatuksiani, jäsentääkseni kokemuksia ja jättääkseni jälkiä, joita seuraamalla voin palauttaa mieleen menneiden vuosien tapahtumia. Tänään juuri tarkistin, millainen päivä oli kaksi vuotta sitten, ja vaikka vähän nolottaa kertoa, niin nautin lukemastani.

Nyt alkaa jo harmittaa, että pääsiäispostaus jäi tekemättä (Melkein retriitti), kaikki luetut kirjat (mm. Heidi Köngäksen Sandra) ja nähdyt elokuvat (vaikkapa Virpi Suutarin Yrittäjä) kommentoimatta, kaikki tärkeät tapaamiset kirjaamatta. Olen siis kuitenkin elänyt, vaikka blogi ei olekaan vähään aikaan hengittänyt!

Näin lumista pääsiäistä ei mökillä olekaan koettu ennen.

Umpihankihiihto on raskasta, mutta itse tehty latu on paras!

Pääsiäisen lukukokemus.

T.S Eliotin runo puhuttelee tänä keväänä jollakin toisella tasolla kuin ennen. Ehkäpä siksi, että nautin tänä vuonna talvesta niin poikkeuksellisen paljon. Mutta kyllä keväisen lämpimät päivätkin ovat jo olleet tervetulleita.

Kohti kevättä ja kesää. Irti rutiineista, uusia kokemuksia hankkimaan?