Parisuhteesssa vai yksin?

Satuin kuulemaan bussissa istuessani kahden suunnilleen ikäiseni naisen keskustelun. Vajaan varttitunnin aikana he ehtivät käydä läpi monenmoista kokemustaan naisen elämästä. Aika monesta asiasta he olivat yksimielisiä. Niin myös siitä, että he nauttivat asumisesta yksin. "En voisi edes kuvitella, että joku toinen pyörisi siinä", totesi toinen. Toinen kertoi eronneensa jo aikoja sitten, mutta miesystävä hänellä oli, joka ilmeisesti viikonloppuisin vierailee naisen luona, ja "Huokasen helpotuksesta sunnuntaina, kun saan taas olla itsekseni," kuvaili nainen.

Omasta "yksin asumisesta" on jo ikuisuus, mutta ystäväpiiriini kuuluu niin yksin kuin parisuhteessa eläviä naisia, ja kuvittelen pystyväni ymmärtämään molempia, vaikka samastun tietysti helpommin parisuhdeihmisiin.

Tyttären lähettämä kuva meksikolaisesta kuhertelevasta undulaattiparista tuntui sopivan tällaisen tekstin kuvitukseksi, vaikka meillä tällainen toiminta taitaa olla aika harvinaista (nykyisin).

Vuosien myötä olen oppinut kiitollisuutta siitä, että saan jakaa arkeni jonkun kanssa, joka välittää ja huolehtii. Vastavuoroisesti toivon myös itse tuovani jatkuvuuden ja turvallisuuden tunnetta toisen elämään. Aikanaan kovinkin keskusteluttaneet arkiasiat - ne tavalliset työnjako ja rahankäyttö - ovat menettäneet merkitystään. Arkea eletään yhdessä, enimmäkseen sovussa, mutta sanomistakaan ei tarvitse pelätä. Pieni kinastelu kuuluu asiaan, eikä sitä enää oteta kovin vakavasti.

Koska Mies on ehdottomasti parempi laittamaan polkupyöräni kuntoon, hän tekee sen, ilman että siitä nousee sukupuolien tasa-arvotaisto. Ja toisinpäin: minä pesen meillä aina pyykit, eikä sekään ole kovin iso juttu. Yhdessä laitetaan ruokaa ja siivotaan; kummallakin on omat bravuurinsa.

Aika paljon meillä muutenkin tehdään yhdessä: käydään salilla ja golfkentällä, luetaan samoja kirjoja ja katsotaan tv:täkin yhdessä. Omat juttuja ja omia ystäviäkin molemmilla kuitenkin on. Ja tunnustan, että on kiva olla kotona yksikseen, kun Mies on omissa menoissaan, mutta päivä-pari yksinoloa kyllä riittää.

Oman pikkupihan kesäkukat ilahduttavat tasapuolisesti molempia.

Lauantaina juhlittiin pitkiä parisuhteita. Miehen ja minun tapaamisesta tuli kuluneeksi peräti 40 vuotta, Miehen sisar miehineen taas vietti 29-vuotishääpäivänsä aattoa. Siispä parin tunnin varoitusajalla yhdessä kaupungille! Muuta tavoitetta ei ollut kuin palata juurille, eli ainakin poiketa ravintola Tillikassa, joka silloin 40 vuotta sitten oli ensikohtaamisemme näyttämö.

Hauskan illan aikana muisteltiin toki menneitä, mutta enimmäkseen kyllä keskityttiin nykypäivään ja sivuttiin vähän tulevaisuuttakin, lähinnä seuraavan sukupolven näkymiä pohdiskellen. Yhtään ei analysoitu sitä, miten on mahdollista, että nykyaikana meidän parisuhteet ovat kestäneet näin kauan. Enkä tiedä, osaisinko sitä sanoakaan. Onnea on ollut matkassa varmaankin, mutta myös halua ja kykyä sopeutua yhteiseen elämään.

Vuoden 1978 kesäkuun yhdeksäntenä ei todellakaan ollut mielessä tulevaisuus, ainakaan kovin pitkälle ulottuva. Parisuhteemme ensimmäisinä vuosina en edes kehdannut kertoa, että tapasin tämän miehen Tillikassa, kaljahuuruisessa kapakassa, jossa kaikki kävivät. Siitä tuntui olevan kaukana kaikki romanttiseen tai edes pitkäjänteiseen suhteeseen johtava, se oli liian tavallinen ja arkinen paikka.

Neljässäkymmenessä vuodessa ajatukset ovat muuttuneet. Tillikasta on muistoissa tullut legendaarinen, aikansa historiaan ja kulttuurielämään vahvasti sidoksissa oleva paikka. Siellä alkaneesta suhteesta voi olla jo ylpeä! (Lauantai-illan tyhjä ravintolasali ei valitettavasti muistuttanut lainkaan sitä kiihkeän tunnelmallista kuppilaa, joka Tillikka 1970-luvulla oli ).

Joka vuosi kiertelen puutarhamyymälöissä katselemassa tällaisia ihania amppeleita, vaikka aina päädytäänkin siihen, että saavat jäädä kauppaan. Yhdessä on sovittu, että mennään minimikukkasilla kotona, ettei kukkien hoidosta ole liikaa vaivaa naapureille. 

Kestävän ihmissuhteen rakentumiselle ei siis ole väliä sillä, missä se alkaa, pääasia on, että se tuntuu. Jos ihminen tuntuu ensi kohtaamisella tutulta, voi siihen tunteeseen turvata myöhemminkin, tapahtui välillä mitä tahansa.