Ihan parasta seuraa

On ihan mahtavaa, kun saa olla kahden vauhdikkaan pikkupojan mummo! Viime viikosta, jonka me isovanhemmat saimme iloita isovanhemmuudesta kerrankin kunnolla, on syytä hehkuttaa näin julkisestikin. Joka päivä olisi voinut kirjoittaa pitkät raportit siitä, mitä tapahtui, mitä yhdessä touhuttiin, mitä pojat keksivät ja ennen kaikkea, mitä pojat puhuivat. Täytyy tunnustaa, että silloin en  kuitenkaan olisi päivien päätteeksi kyennyt mihinkään aloitteelliseen toimintaan, niin että oli paras kaatua sänkyyn, jotta olisi valmis seuraavan päivän seikkailuihin.

Nyt en tietenkään enää muista murto-osaakaan siitä, mikä ansaitsisi tulla kerrotuksi. Mutta yritän kuitenkin.

Näyte viikon aikana syntyneestä taiteesta.

Pojat tulivat sunnuntai-iltana, ja ensimmäisen illan nukkumaanmeno oli sellainen show, että ihan pelästyin, josko ollenkaan selvittäisiin viidestä päivästä ja ennen kaikea yöstä. Mutta pojathan vain kokeilivat, ottivat mummolta luulot pois ja vasta sitten, kun mummo tajusi ottaa ohjat tiukasti käsiinsä ja luopua lempeästä houkuttelusta, tilanne rauhoittui. Eikä muina iltoina sitten ongelmia ollutkaan. Nukkumaan mentiin ajallaan ja mummoa uskottiin. Helppoa, kun aikuinen ymmärtää olla pomo.

Mutta ei aikuinen voi koko ajan pomottaa, sehän olisi vallan tylsää. Siksipä meillä olikin jokaisella oma pomotuspäivä, jolloin kukin sai mielensä mukaan päättää, mitä tehdään. Oli hauskaa seurata, kuinka kohta kuusivuotias alistui nurisematta pikkuveljen päivänä pikkuveljen tahtoon, jopa muistutti siitä aikuisiakin. Mummon päivä alkoi aamuvoimistelulla terassilla, ja siinäkin kaikki olivat mukana. Isompi pojista halusi vielä tehdä omat erikoispunnerruksensa, joihin mummo ja pappa eivät kyenneet.

Tällaisten pikkujuttujen lisäksi jokaisena päivänä oli erikoisohjelmaakin. Maanantaina käytiin Pikku Kakkosen puistossa ja syötiin jätskit Koskipuistossa hienoa Tammerkoski-maisemaa ihaillen. Voimalaitos, jossa papan kirjajulkkarit olivat joulukuussa, tunnistettiin heti, vaikka sitä nyt ihailtiinkin eri näkökulmasta ja ihan erilaisena vuodenaikana.

Tiistai oli uimarantapäivä. Pikkuveljen päiväunien aikaan pappa ja isoveli leipoivat piknikille tuoretta pullaakin. Eväitten kanssa suunnistettiin omien lasten lapsuudesta tutulle uimarannalle, tosin reittiä piti alkuun oikeasti hakea, kun kaupunki on rakentunut sillekin suunnalle niin, ettei tuttuja metsäteitä enää ole. Mutta ranta löydettiin ja reissusta tuli kaikin puolin onnistunut. Vähän hampaat kalisivat, mutta veteen piti päästä monta kertaa! Ja pulla ja mehu maistuivat vielä paremmille  kuin kotona mummolassa olisivat maistuneet.

Mummon päivänä eli keskiviikkona oli vuorossa teatteria eli Komediateatterin Pelastakaa Röllimetsä -esitys. Se varmaan jännitti etukäteen kaikkia eniten. Mummo mietti, nukahtaako pikkuveli kesken esityksen, se kun oli päivänäytös ja juuri päiväunien aikaan. Ei nukahtanut, istua tapitti koko jännittävän esityksen, välillä toki mummon sylissä. Hienon esityksen yksityiskohdat avautuvat paremmin vanhemmille katsojille, eikä meidän olisi tarvinnut istua niin hyvillä paikoilla. Huomasin sen kyllä, kun vieressä istunut meidän poikia hieman vanhempi pikkukatsoja alkoi itkeä heti ensimmäisen vähän kovaäänisemmän kohtauksen aikana. Esitystä olisi ollut turvallisempaa seurata taaempaa. Mummo on nyt paljon viisaampi, mutta lähtevätköhän pojat enää ikinä meidän kanssa teatteriin?

Teatterin väliajalla poikien piti tietysti saada jätskit. Kuinkahan monet jätskit viikon aikana mahdettiinkaan syödä?

Ihan erilaista teatteria nähtiin torstaina, jolloin suunnistettiin Ratinan stadionille katsomaan nuorten yleisurheilun MM-kisoja. Päivää oli pohjustettu urheilemalla mummolan pihassa joka ilta: juoksuaikoja otettiin, pituushyppytuloksia mitattiin ja keihästäkin heitettiin. Ja telkkarista katsottiin, miltä kisoissa näyttää. Kisapäivänä opittiin myös vähän tamperetta eli mentiin "nyssellä Ratinaan ja sieltä mustalle Laukontorille" (Loppu meni väärin: Ei Laukontorille vaan Alarantaan. Ei Tampeella yli neljäkymmentä vuotta asunutkaan vielä osaa!).

Ihan mahtava päivä  siitäkin huolimatta, että emme osanneet vastata tiukkaan kysymykseen: "Miksi Ratinan nimi on Ratina? Mitä se tarkoittaa?"

Näitä mitä?- ja miksi?-kysymyksiä sateli jatkuvasti ja kaikilta elämänaloilta. Nyt harmittaa todella, että en jaksanut kirjata niitä keskusteluja, joita poikien kanssa viikon aikana käytiin, aikanaan ylös. Ensi kerralla yritän olla valppaampi! Kohta kolmevuotiaskin osaa ja ymmärtää jo vaikka mitä, vaikka hänen käyttämänsä kieli, jossa ei ole etuvokaaleja, hymyilyttääkin aikuista. "Huttunen suo" -ilmaus (lue: hyttynen syö), nyt kun sen ymmärrämme, ei oikeuta aikuista kuitenkaan matkimaan pienempää, mistä olemme saaneet huomautuksen isoveljeltä.

Ratinassa seurattiin aitiopaikalla paitsi urheilijoita myös sitä, miten kansainväliset uutistoimistot toimivat.

Pikkuveli ei siis nukahtanut teatteriin, mutta nysseen kyllä. Paluumatkalla Ratinasta oli kerrassaan liikuttavaa, kuinka luottavaisesti hän bussissa painoi päänsä papan käsivarrelle ja nukkui autuaasti papan olkapäätä vasten koko matkan bussipysäkiltä mummolaan.

Perjantai eli vanhempien tulopäivä huipentui taidenäyttelyyn mummolan terassilla. Koko viikon, pullanleipomispäivää lukuun ottamatta, olivat pappa ja isoveli tehneet upeita taideteoksia aina kun pikkuveli (ja mummo) oli päivänokosilla. Ne piti mummon mielestä ehdottomasti saada esille, ja siksi järjestettiin näyttely. Ehkä se myös lievensi vanhempien tulon odottamisen jännitystä?

Lisää taidetta. Huomaatte varmaan taitavan värien käytön. Värit ovat  taiteilijan mukaan "sateenkaaren heijastusta". 

Tässä viikko pääpiirteittäin. Sen lisäksi mukaan mahtui tietysti arkisempia asioita kuten ruokailuja, puistoissa kiipeilyjä, skuuttilaudoilla (ihan uusi sana isovanhemmille) hurjastelua, lautapelejä ja muuta tavanomaista mummolatouhuilua. Olen ylpeä siitä, että me isovanhemmat pysyttiin vauhdissa mukana (naapurit kyselivät, miten me jaksetaan, kokonainen viikko!) ja kiitollinen siitä, että päästiin kokemaan niin paljon. Ilman poikia olisi jäänyt ainakin käymättä Lahdeksella, Pikku kakkosen puistosta puhumattakaan. Ja vaikea olisi ollut selittää sitäkään, mitä me tehdään lastenteatterissa.

Näin iloista, aktiivista, kaikesta kiinnostunutta ja jatkuvasti uutta kehittelevää seuraa saa hakea.

Viimeisn illan viimeinen valttikortti: nukkekotikalusteet, joita pojat eivät olleet ennen nähneet. Hyvä, että omien lasten aarteita on vielä tallella!