Helteen ehdoilla

Heti alkuun: en rakasta hellesäitä. Olen tavallinen suomalainen, jolle riittää 22 astetta ja pilvipouta.

Tai tarkennetaan. Pidän kyllä helteestä, mutta kohtuullisina, noin viikon annoksina. Yksi kesäinen helleviikko on kiva, silloin voi nauttia laiskasta mitään tekemättömyydestä, makoilla, lueskella ja istua illalla terassilla, kun pahin kuumuus on ohi. Silloin nauttii siksikin, kun tietää sen olevan niin harvinaista. Mutta kun hellesää on tullut jäädäkseen kuten nyt, kun helleviikkoja on jo takana useampia ja kun kahden viikon sääennusteetkaan eivät näytä muuta kuin tulipunaista, ja kun terassikeli on vasta yöllä, ei ole mukavaa.

Tuntuu hullulta linnoittautua sisätiloihin ja sulkea ovet ja sälekaihtimet, kun ulkona on kaunis kesäpäivä. Mutta kun ei voi muuta. Olen kyllä yrittänyt pelata golfia, käydä lenkillä, kuljeskella kaupungillakin, ja saanut palkkioksi pistelevät kädet ja jalat ja humisevan pään, jotka vaivaavat tuntikausia ja erityisesti yöllä, kun pitäisi saada nukkua.

Mökillä olo ei juurikaan eroa kaupunkielämästä, paitsi että siellä voi heittäytyä välillä järveen viilentymään. Muuten siellä ulkona olo on hankalaa, kun metsässä pörisevät paarmat ja rannassakin on todellakin tukalan kuumaa, pihatöistä puhumattakaan. Joka välissä pitäisi muistaa käyttää aurinkorasvaa ja hellehattua, muuten saa kihelmöivän ihon ja entistä tukalamman olon.

Yksinkertainen tuuletin pelasti päivät ja illat ja osittain yötkin mökillä.

Uusi iso hellehattu tuli tarpeeseen!

Mökki lämpenee päivän aikana niin, ettei sisälämpötila laske yölläkään alle 27 asteen. Jouduin laskeutumaan yöksi patjalle lattiatasolle, mutta ei sekään juuri auttanut. Kaupunkirivarissa ilmastointi puhisee täysillä, ja toissailtana saimme vihdoin yöksi siedettävän lämpötilan ja pitkästä aikaa muutaman tunnin yhtäjaksoiset unet. Tänään on siis jo parempi päivä, takana kaksi kohtalaisen hyvää yötä.

Näköjään ihminen oppii vielä uusille tavoille, vaikka koville ottaakin.

Olen siis tyytynyt olemaan kovimman helteen ajan sisällä ja liikkumaan ulkona vain aamuvarhain (golfkierrokselle tai kävelylenkille ennen aamukahdeksaa) tai myöhemmin illalla (tosin erehdyin luulemaan, että kuudelta alkaisi jo lämpötila laskea, kun silloin onkin päivän korkeimmat lämpötilat).

Olen oppinut pitämään siestaa ja ottanut päiväunet. Olen oppinut avaamaan ovet ja ikkunat ristivetoa varten vasta, kun ulkolämpötila laskee sisälämpötilaa alemmaksi. Olen oppinut juomaan vettä joka välissä (alkoholipitoiset juomat eivät maistu, mikä on aika outoa!). Olen yrittänyt olla valittamatta ja myös nauttia tästä poikkeuksellisesta ajanjaksosta (vaikka edellä olevasta varmaan saakin toisenlaisen käsityksen).

Pientä virettä veden pinnalla havaittavissa, vaikka enimmäkseen Keitele olikin aika tyyni. Näin lämmintä järvivesi ei meidän muistimme mukaan ole koskaan ennen ollut. 

Kuitenkin: kaipaan tuulta, edes pientä tuulenvirettä, joka toisi mukanaan jotain muuta kuin tätä seisovaa ilmaa ja seisovaa olotilaa. Pientä virkeyttä ja liikettä johonkin suuntaan. Happea. Sitten kun helteet ovat ohi, voi ehkä ruveta kaipailemaan lomia etelän auringossa, niin hullulta kuin se ajatus nyt tuntuukin.

Ajatuskin virtaavasta vedestä vähän viilentää. Tässä kuohuu Kärnänkoski, jonne teimme lauantaina taas retken. Kirjoitin koskimaisemasta pari vuotta sitten täällä.