Joulu Meksikossa

"Joulunalusaika herkistää väkisinkin. Tunteikkaat joululaulut, monet perinteet ja muistot vievät välillä aika syvälle. Kaikissa jouluissa on jotakin samaa ja jotakin ennen kokematonta."

Näin kirjoitin toissa joulun alla postauksessa Joulu sydämessä. Joulun alla ei ehditty Tampereella yhteenkään joulukonserttiin eikä kotonakaan juurikaan vaalittu joulunalusperinteitä. Ounastelin, että tästä joulusta tulee todella erilainen - ja niin tulikin. Meksikolaisessa joulussa oli enimmäkseen ennen kokemattomia asioita, mutta kyllä sekin herkisti ja vei syvälle.

Meksikossa ei haaveiltu valkeasta joulusta, vaikka White Christmas ja muut tutut joululaulut automatkoilla soivatkin. Sehän ei yllättänyt, kun oltiin menossakin vietettämään joulua lämpimässä maassa. Tutut joulukukat, punaiset joulutähdet, kukkivat kauniisti ulkonakin, ja niitä oli valtavasti jokaisessa kaupungissa, hotellissa ja ravintolassa, jossa joulumatkallamme poikkesimme.

San Miguel de Allenden hotellimme Mia Casan sisäpiha viritettynä tunnelmalliseen jouluun.

Erilaisten jouluseimien, joita myös löytyi kaikkialta, bongauksesta tuli matkalla suorastaan intohimo. Guadalajaran virallinen jouluseimi kaupungin keskustassa oli tehty jättikokoisista ihmis- ja eläinhahmoista, San Miguel de Allenden seimi oli hieman pienempi ja tunnelmallisempi - enemmän minun makuuni. Ravintolat olivat myös rakentaneet omat asetelmansa.

Joulunajan hotellissamme Hacienda Labor de Riverassa oli kaunis seimiasetelma puistossa pääsisäänkäynnin lähellä. Sinne oli joulupäivän aamuna ilmestynyt myös Jeesus-lasta esittävä nukkevauva. Lapsihan kaikista seimirakennelmista vielä joulun alla puuttui.

Chapalan jouluseimi joulun alla.

Jouluaamun auringonsäteet valaisevat haciendan seimeä.

Katolisen maan jouluperinteet näyttivät muutenkin eroavan meikäläisistä. Kirkkojen ovet kävivät tiuhaan, ja Puerto Vallartassa pääsimme viikko ennen joulua todistamaan myös joulunajan pienoisnäytelmää. Lapsinäyttelijät esittivät Mariaa ja Josefia, jotka tulivat aasilla kirkon ovelle  pyytämään suojaa laulaen. Kirkossa olijoille jaettiin laulun sanoja, ja ihmiset yhtyivät lauluun Marian ja Josefin kulkiessa kirkon keskikäytävää.

Marian ja Josefin aasi odottaa heitä kirkon edessä Puerto Vallartassa.

Maria ja Josef ovat päässeet kirkon suojaan.

Meikäläisiä joulupukkeja (ja poroja) näimme vain Gaudalajaran miljoonakaupungin keskustassa. Siellä vanhemmat kuvasivat lapsiaan pukkien kanssa ihan samaan tapaan kuin Suomessakin.

Jouluaattoiltaa vietimme espanjalaistyylisellä haciendalla, johon oli meidän lisäksemme majoittunut parikymmentä vierasta, suurin osa meksikolaisia ja muutama jenkkituristi. Ilta alkoi kuuden maissa, jolloin kokoonnuttiin kynttiläkulkueeksi ja laulettiin todennäköisesti samoja lauluja, joita olimme edellisellä viikolla kuulleet kirkossa. Meille selitettiin, että tämä on meksikolainen tapa: kuljetaan kulkueena talosta taloon pyytämässä suojaa ja siellä, missä suojaa tarjotaan, pidetään joulujuhla.

Haciendan kulkue päättyi hotellin pihaan, jossa olimme jo aiemmin päivällä ihmetelleet meikäläistä juhannuskokkoa tai retkinuotiota muistuttavaa isoista oksista koottua kekoa, joka oli nyt illan pimetessä sytytetty. Tuli paloi ja ihmiset kokoontuivat sen ympärille. Saimme pitkiä (tosi pitkiä!) sädetikkuja, joita sytytimme nuotion liekeistä, joku lauloi.

Joulutuli on sytytetty.

Sitten tuotiin tarjolle lämmintä hedelmäboolia (ei ihan glögiä, mutta melkein) ja makeita leivonnaisia, joiden nimeä en tiedä. Ja tietysti viritettiin puuhun piñata (paperimassasta tehty hahmo, jonka sisällä on karkkia tms.), ja lapset pääsivät ensimmäisenä koettamaan taitojaan piñatan rikkomisessa. Me suomalaiset turistit saimme kokeilla kepillä hakkaamista lasten tapaan, mutta muiden aikuisten silmät peitettiin liinalla. 

Meksikolaista on sekin, että kaikissa juhlissa tanssitaan, kertoi Tytär. Eikä joulujuhla tee poikkeusta! Siellä nurmikolla nuotion ja hedelmäboolin lämmittäessä innostuivat ne, jotka osasivat, tanssimaan salsaa, rivitansseja ja jopa Macarenaa. Itsekin muistin tanssineeni sitä joskus kaukaisella 90-luvulla. 

Kahdeksan maissa tarjoiltiin illallinen. Sekin syötiin ulkona, hotellin terassilla, jossa oli pieniä pöytiä eri seurueille. Kolmen ruokalajin ateria tarjoiltiin pöytiin eikä ehkä ollut niin perinteinen kuin muu jouluohjelma. Herkullista ruoka taas oli: saatiin mm. toisen kerran matkamme aikana maistaa meksikolaista suklaakastiketta, molea, nyt lihan kanssa. 

Tällaisissa puitteissa vietettiin joulua 2018.

Mitä luulen muistavani tästä meksikolaisesta joulusta myöhemmin? Muistan varmasti automatkat, kun istuimme tonttulakit päässä ja hoilasimme (tai hyräilimme tai ainakin löimme tahtia) tuttuja ja tuntemattomiakin lauluja. Muistan hetken haciendan pihassa, kun ennen ohjelman alkua annoimme Tyttärelle Suomesta tuomamme joululahjan. Muistan hevosten hirnahtelun, muistan Marian ja Josefin aasin, muistan jouluseimet ja joulutähdet. Muistan lämpimän ja lempeän sään ja levollisen yhdessäolon. 

Aurinkoa, lämpöä, valoa

Nämä Suomen talven lyhyet, auringottomat ja hämärät päivät ovat tehokkaasti muistuttaneet, miksi ihmiset lähtevät täältä eteläisiin maihin. Jotkut jopa koko talveksi. Itse olin ensimmäistä kertaa poissa Suomesta joulun aikaan, ja nyt kahden viikon ajan koettu "kesä" vaikuttaa niin, että talviset olosuhteet tuntuvat vähän aikaa ihan epätodellisilta.

Miten helppo onkaan sujahtaa lämpimään ja valoisaan, miten paljon enemmän asennetta vaaditaan kylmissä olosuhteissa!

Ensimmäisenä aamuna Nuevo Vallartassa kaikki oli uutta ia ihmeellistä.

Talvivarpaat nauttivat aamulenkillä rantahiekasta ....

...ja lenkin jälkeen auringon lämmöstä.

Aurinkohattu piti hankkia nopeasti.

Helteessä piti muistaa juoda...

...ja taas juoda.

Talvihan Meksikossakin on, kovasti erilainen vain kuin täällä. Tyynenmeren rannikolla oli Suomen helle, joka viileni miellyttävästi öiksi. Ylempänä sisämaassa lämpötila laski öiseen aikaan alle kymmeneen asteeseen, mikä tuntui sisätilojen kylmyytenä. Siellä ei taloja lämmitetä, villasukat olivat illalla tarpeen. Mutta peitot olivat paksut eikä viileys haitannut nukkumista, päinvastoin.

Kertaakaan ei kahden viikon aikana satanut, aurinko ainakin näyttäytyi joka päivä, ja kun paistoi, oli oikeasti kuuma. Rannikolla pärjättiin koko viikko hellevaatteissa, toisella viikolla lähempänä vuoristoa kerrospukeutuminen oli aamun ja illan viileydestä johtuen tarpeen.

Raikas jouluaattoaamu Chapalassa. Pelikaanit matkalla johonkin vai kokoustamassa?

Aamun värit Tequilassa.

Ilta hämärtyy hotellialueella Puerto Vallartassa.

Taianomainen hetki.

Ja toinenkin.

Kaiket päivät aamusta iltaan oltiin ulkona. Helleoloissa vaativammat liikuntasuoritukset eli kävelylenkit piti tehdä ennen kuin aurinko alkoi kunnolla porottaa. Golfkentällä vietettiin kylläkin keskiviikkopäivän kuumimmat tunnit, ja se tuntui voimien vähenemisenä ja heikkona olona loppua kohti (nyt tarkoitan itseäni, Miehen kierros vain parani). Mutta yhden iltapäivän jaksaa vaikka mitä! Olihan se huikeaa pelata ja pelätä samalla krokotiilejä (vai alligaattoreita? kentällä kyllä varoiteltiin nimenomaan krokotiileistä). Mutta siis oikeasti niitä nähtiin kyllä!

Nyt muistelen haikeudella ulkona nautittuja aamiaisia ja illallisia, auringonnousuja ja -laskuja, päivän valoa ja sinistä taivasta, lämmintä tuulta ja palmupuiden varjoja.  Kahden viikon kesää keskellä talvea.

Joulutähtikuusi golfkentällä. Punaisia joulutähtiä oli kaikkialla, paljon.

Hotellialueella kukki näin heleästi viikkoa ennen joulua.

Meksiko mielessäin

Jokohan uskaltaisi edes pikkuisen yrittää järjestää mielessä kiertäviä Meksikon-matkan muistoja?

Perjantai-iltana kotiuduttiin, matkalaukut tyhjennettiin ennätysajassa, pyykitkin (ainakin kolme koneellista) oli pesty lauantai-iltaan mennessä, mutta tähän muistojen arkkuun ei ole vielä ollut kykyä tarttua. Aikaeroväsymys on heilauttanut päivän ja yön väärinpäin: jos satun onnekkaasti nukahtamaan normaalisti, viimeistään kolmen jälkeen yöllä olen virkeä kuin peipponen. Tai sitten uni armahtaa vasta kun Meksikossa olisi nukkumaanmenoaika, eli kuuden jälkeen aamulla. Päivisin tulee syviä väsymyksen aaltoja, joita kaikkia vastaan ei kykene taistelemaan. Yöllä olen lukenut, vaikka tuskin ymmärtänyt, uusimman Tiede-lehden kannesta kanteen ja aika pitkästi Rosa Liksomin Everstinnaa, olen ratkonut Aamulehden ristikkoja ja sudokuja, keittänyt teetä ja syönyt ruisleipää tai vaan pyörinyt sängyssä tai sohvalla ja toivonut, että uni jo tulisi.

Mutta tämähän on tuttua kaikille maailmanmatkaajille. Meksikostahan minun piti kertoa! Sitä kertomista ja kuvamateriaalia olisi niin paljon, että luultavasti on tulossa useampia postauksia, sitten joskus kun...

Ennen matkalle lähtöä kysyin meksikolaiselta opiskelijaltani Karinalta, mitä hän kotimaastaan eniten kaipaa. Hän nosti esille kaksi asiaa: ruoan ja sukulaiset, erityisesti äidin ja mummon, joiden kanssa hän koki olleensa hyvä tiimi. Äidin ja mummon kaipaaminen on helppo ymmärtää, mutta vasta tämän matkan jälkeen ymmärrän, mitä hän tarkoitti, kun huokaili meksikolaisen ruoan perään.

Jo ensimmäisen aamun hedelmätarjoilu oli mykistävä.

Meksikolaisen fiestan värikästä jälkiruokapöytää. Jälkiruokavaiheessa oli yleensä niin kylläinen olo, että pienet jaetut makupalat riittivät.

Aina tuoretta, värikästä, kasvis- ja hedelmäpainotteista ja maukasta ruokaa oli meillekin tarjolla aamiaisesta päivälliseen jokaisella aterialla. Meksikolaisten mielikuvituksella ei tuntunut olevan rajoja, kun ruoka-annoksia rakennettiin. Eikä ruoan hinta todellakaan rajoittanut valintoja; toisen ja kolmannenkin annoksen saattoi tilata, jos siltä tuntui, eikä se kaatanut matkabudjettia.

Vivi-Ann Sjögren kirjoittaa Meksikolaisessa päiväkirjassa:

"Meksikolainen keittiö on huumaa.... Se on huumaavan aistillista, vilvoittavaa ja polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta - ja maissia. Aina maissia."

Paluulennon vierustoveri kuulosti hieman kyllästyneeltä saadessaan "vielä kerran tortillaa" omassa kasvisannoksessaan. Minä olisin syönyt mieluummin tortillaa kuin härkää ja perunoita, jos olisin ymmärtänyt ennen lentoa tilata kasvisruokaa (en kyllä tullut kysyneeksi, miten onnistunut Finnairin versio tortillasta oli). En kyllästyt tortillaan enkä muihinkaan maissista tehtyihin ruokiin, vaikka niitä oli tarjolla eri muodoissa joka aterialla.

"Yhtä lukemattomia kuin lumella on nimityksiä Grönlannissa, kuin sudella ja karhulla manaus- ja hellittelynimiä pohjoisessa mytologiassa, kuin hiekanjyvällä värivivahteita Saharan autiomaassa, yhtä monta muotoa ja ilmettä on maissilla täällä.
Leipä  se on tortillana - lämpimänä, kylmänä, paahdettuna, kuivattuna, täytettynä, grillattuna, gratinoituna, friteerattuna, keittoihin ja muhennoksiin lisättynä.
Siitä sekoitetaan juomaa, atolea, joka maustetaan mantelilla, hedelmillä, kaakaolla. Siitä tehdään taikinaa, joka höyrytetään omassa kuivassa verholehdessään tai banaaninlehtipaketissa makeiksi tai suolaisiksi tamaleiksi, joita täytetään kaikella mitä kuvitella saattaa."

Ja niin edelleen, Sjögrenin runollinen maissinylistys ei lopu tähän. Mekin saatiin maistaa mm. näitä tamalipaketteja, joiden syömiseen piti kysyä tarjoilijalta ohjeet!

Tässä tehdään tortilloja meksikolaisessa fiestassa. Taatusti tuoretta.

Tässä paistuvat quesadillat samassa juhlassa.

Rakastuin maissin lisäksi myös kuumaan aamukaakaoon; se on tehty maidosta ja suklaasta, ja alkumatkasta vaivanneeseen flunssaan (Suomen-tuliaisia) ja äänenmenetykseen se oli täsmälääke. Tai sitten sitä olivat ne lukuisat erilaiset hedelmämehut tai aamiaispöydän tuorehedelmät, jotka nostivat vitamiinitason korkealle.

Ja jo guacamole-sanakin saa veden kielelle. Tästäkin avokadoherkusta saatiin maistella useampia versioita, joista parhaana on jäänyt mieleen ensimmäisen hotellimme meksikolaisen ravintolan annos, joka valmistettiin pöytämme vieressä. Jokaisella ravintolalla ja jokaisella kokilla on omat tapansa!

Tytär saattaisi hehkuttaa omassa Meksikon ruoka -jutussaan enemmänkin chiliä ja salsaa. Ehkä minäkin, jos olisimme viipyneet Meksikossa pitempään kuin kaksi viikkoa. Jakamiskulttuuri on siellä ravintoloissa tavallista, ja usein tilasimme kolme-neljä-viisikin annosta maisteltaviksi. Mekin opimme pikku hiljaa esimerkin mukaan maustamaan omaa ruokaamme tulisemmaksi.

Kuumaa kaakaota sai itse annostella hotellin aamiaspöydässä.

Ruokaihmiselle on vaikeaa kuvitella toista maata, jossa saa herkutella näin (saa protestoida, onhan niitä ruokamaita Euroopassakin!), ja kaurapuuroaamiaisen jälkeen ei voi olla kaipaamatta meksikolaiseen aamiaispöytään.

Yksi esimerkki aamiastarjoilusta. Kaakaomuki on melkein tyhjä, tuoremehusta puolet juotu ja todennäköisesti toinen kupillinen kahvia menossa. Munakas on tehty valkuaisista ja täytetty pinaatilla. Lisukkeena paprikaa ja grillattua juustoa.

Viimeisen aamun aamiainen Tequilassa. Kolmen hengen lasku (mm. mansikkasmoothiet, neljä kahvia, lämmin ruoka) ei päätä huimaa: 16 euroa. Ja aamiaisella jaksoi kuumana päivänä yleensä iltaan asti.

Jotta pääasiat nousisivat ensimmäisessä matkapostauksessa kunnolla esille, niin Karinan tavoin totean, että oli ihanaa viettää kokonainen viikko Tyttären kanssa. Häntä parempaa matkaopasta emme olisi voineet saada: hän on matkustellut maata ristiin rastiin kohta parin vuoden ajan ja osasi rakentaa meille monipuolisen ja rikkaan ohjelman. Hotellit ja kaikki tutustumiskohteet oli huolella valittu, ja taatusti meksikolaisen keittiöön tutustuminenkin olisi jäänyt vaillinaiseksi ilman espanjan kielen taitoa ja tietoa sittä, mitä eri ruokalajit pitävät sisällään. Nyt ei harhailtu eksyksissä vaan mentiin suoraan asiaan.

Ja olihan se huikea tunne, kun oma lapsi oli meitä vastassa Guadalajaran lentokentällä!

Ruokapostauksen lopuksi: Parhaat ruokakuvat jäivät tietysti ottamatta. Houkuttelevien annosten kimppuun hyökättiin heti, ja vasta syötyäni huomasin, että kaunis annos olisi ansainnut tulla myös kuvatuksi.

Eikä saatu vakavaa vatsatautia. Ennen matkaa varoiteltiin useammalta taholta, että kaikki Meksikoon matkaajat saavat vatsataudin, ja ehkä senkin vuoksi oltiin alkuun varovaisia esimerkiksi jääpalojen kanssa. Ihan suotta. Jääpalat tehdään pullotetusta vedestä, ja kaikki ruoka oli huolella valmistettua. Itse koin lievän, yhden yön ja aamupäivän kestäneen pahoinvoinnin tunteen, joka saattoi tulla pikemminkin liiasta auringossa olosta kuin ruoasta. Siihen auttoi kamomillatee (huolehtivan tarjoilijan suositus) ja aamupäivän lepo. Maitohappobakteereja söin koko matkan ajan, mitään vatsalääkkeitä ei tarvittu.