Hyvää mieltä hakemassa

12 891 askelta, 100 aktiivista minuuttia - siinä perjantain saldo, jonka voin lukea älykellostani. Se oli kuukauden käyttämättömänä, kun en kaivannut flunssan keskelle enkä heti sen jälkeenkään mitään muistutusta siitä, kuinka passiivista ja surkeaa elämästä oli tullut. Nyt lukemat patistavat taas liikkumaan ja jotenkin kummasti palkitsevatkin, vaikka ovat pelkkiä numeroita, joita kukaan muu  ei edes näe.

Samalla tavalla palkitsevuutta on täytynyt ryhtyä hakemaan sellaisistakin asioista, joita ennen piti lähinnä välttämättömänä pahana. Tai ei aina, vaan sanotaan pikemminkin viime vuosina. Muutaman edellisen vuoden aikana elämästä tuli aika pitkälle elämysten metsästystä: mukavia matkoja, antoisaa seurustelua, mielenkiintoista opetustyötä, sopivasti haastavaa liikuntaa, tunteita ja ajatuksia herättäviä kirjoja ja elokuvia, luonnon nähtävyyksien ihailemista.

Kyllä luonnon ihmeistä nautitaan korona-aikanakin. Ehkäpä vielä enemmänkin kuin ennen sitä.

Kunnes tuli korona, ja jäimme kotimme vangeiksi.

Alkuun toki totuteltiin tilanteeseen vähättelemällä muutosta: eihän meillä juuri mikään muutu, kotonahan me muutenkin ollaan enimmäkseen. Ehkä oltiinkin, mutta aina oli kuitenkin mahdollisuus lähteä johonkin, vaihtaa maisemaa Keiteleen rannalle tai ainakin suunnitella ulkomaanmatkaa. Nyt ei vaihdeta maisemaa ennen kuin hallitus antaa luvan mökkeilyyn (?) eikä kuvitellakaan matkustavamme Suomen rajojen ulkopuolelle, ei edes niin kauas kuin neljän kilometrin päähän Tampereen keskustaan.

Hyvä on. Liioittelin. Ei jääty vangeiksi vaan päästiin ulos. Jopa metsään.

"Mitä muuta kuuluu kuin tilastollista?" tapasi eräs ystävämme kysellä kuulumisia jo vuosikymmeniä sitten. Tähänkin päivään tuo kysymys sopisi. Meille kuuluu ihan samaa kuin kaikille muillekin, jotka enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti vietämme aikaa pelkästään kotona.

Ihan niin kuin muutkin, olemme innostuneet leipomisesta; on tehty sämpylöitä, pullaa, pitsaa, muffinseja, pannukakkua. Kaksi kertaa päivässä tehdään lämmin ateria. Syödään monipuolisesti ja terveellisesti. Jääkaappi pullistelee erilaisia vihanneksia ja pakastimessa on "varmuuden vuoksi" -ruoka-annoksia. Yritetään liikkua. Käydään lenkillä ja jumpataan kotona. Ei käytetä alkoholia. Pidetään yhteyksiä sukulaisiin, ystäviin ja tuttaviin, soitellaan ja lähetetään viestejä. Luetaan muutakin kuin uutisia (olen kylläkin joutunut lukemaan kirjahyllystä vanhoja kirjoja uudestaan), seurataan brittisarjoja (Raastava tunnustus, Maailma liekeissä, Talo Jalavan varressa). Vältetään lähikontakteja. Ruoka tilataan kaupasta kerran viikossa ja joskus jotain ekstraa joltakin ystävältä. Ollaan kunnon kansalaisia.

Tässä korvapuusteja. Parhaimmillaan lämpiminä mutta maistuvat kyllä pakastimestakin.

Ja ne palkinnot. Ne tulevat nyt siitä, että joku, jolle pari viikkoa sitten soitettiin, tekee nyt asiaa vaikka orkideasta ja soittaa yllättäen. Tai että ruoka onnistuu kerrassaan erinomaisesti.  Että jaksan kävellä reippaasti Kaukajärvelle ja takaisin väsymättä juurikaan. Että perjantai-iltana on mukava mennä nukkumaan, kun tietää että lauantaina on siivouspäivä. Että koti on siisti ja tuoksuu siivouspäivän jälkeen puhtaalle. Ja niin edelleen.

Siivouspäivää oikein odotetaan!

Väitän alussa, että palkitsevuutta on nyt "täytynyt ryhtyä hakemaan" arjen pikku jutuista. Ei se kuitenkaan niin ole. Palkinnot, hyvän mielen ailahdukset, tulevat kyllä ihan hakematta.