Pitkästä aikaa

Kun aika käy todella pitkäksi, voi yrittää elvytellä vanhoja harrastuksia. Ajatus uusien harrastusten keksimisestä ei nimittäin ole oikein ottanut tulta (ei sukkien neulomiselle, ei ompelulle, ei valokuvien järjestämiselle!). Olen niin tapojeni orja!

Blogin pitäminen oli pitkään, vuosia, yksi elämän tärkeitä juttuja, kunnes se menetti makunsa. Koin tarvetta uudistua, innostua, inspiroitua, eikä bloggaaminen enää ollut se juttu. Vaan mitäpä näitä selittelemään. Tässä taas ollaan. Vanhan ääressä uudessa tilanteessa.

Nyt kun päivät täyttyvät tekemättömyydestä eikä ulkopuolelta tulevat innoittajia juuri ole (uutisten selaaminen ei innoita, päinvastoin), täytyy taas kääntyä itseensä. Ja vaikka sitten höpistä joutavia, kunhan aivot pysyvät jotenkin liikkeessä.

Talvilomalla mökillä ihailtiin auringonlaskuja, hiihdeltiin ja käveltiin jäällä, nautittiin luonnosta. Koronavirus oli kaukana, Kiinassa asti, tai saattoipa olla lentänyt jo Etelä-Eurooppaankin. Keski-Suomessa sitä ei vielä osattu pelätä.

Ikäihmisten karanteenissa haastavinta onkin pitää itsensä edes jotenkin hereillä, liikkeellä ja edes hetkittäin myös virkeänä. Kun olo on kutakuinkin turvallinen, ruokahuolto pelaa eikä mikään krooninen sairaus vaivaa, mistä saa virikkeitä päiväänsä? Mistä tulee se tunne oman elämän merkityksestä ja tärkeydestä, kun ei voi tehdä muuta kuin ruokaa?

Karanteenin alun pelokkaaan shokkivaiheen jälkeen iski hetkellinen tehokkuuden puuska: nyt tehdään ne ikävät siivoushommat, nyt kuntoillaan tosissaan, nyt pidetään yhteyttä, nyt ollaan kekseliäitä! Se vaihe lopahti ainakin minun kohdallani aika nopeasti (saunan sain sentään onneksi pestyä), ja nyt on tullut turtunut alistuneisuuden aika. Hohhoijaa, tätä rataa jouluun asti...

Kun en ikäni puolesta varsinaisesti vielä kuuluisi kotikaranteeniin (vaan olen kotona, jotta voin taata riskiryhmäläisen turvallisuuden), voin ainakin leikkiä ajatuksilla, mitä tekisin, jos en olisi kotona.

Ihan ensimmäiseksi olisin tietysti kampaajalla. Edellisestä kampaajakäynnistä on jo yli kaksi kuukautta, ja kun on tottunut käymään kampaajalla säännöllisesti noin kuuden viikon välein, alkaa olla todella rähjäinen olo. Onneksi juurikasvuja ja pitkäksi venähtänyttä leikkausta ei tarvitse esitellä kenellekään, mutta lievällä kauhulla odotan tulevia viikkoja, lämpeneviä kelejä, piposta luopumista, ja vääjäämättä etenevää juurikasvua, jota ei tyvivärikään pelasta. Olisiko nyt aika siirtyä lopullisesti harmaapäiden joukkoon? Sitten ei tarvitsisi murehtia juurikasvuja. Tiedän kuitenkin, että ainakin yksi ihminen vastustaa tätä kovasti!

Kukapa ei kaipaisi tällaiselle kampaajalle! Mori vastustaa kovasti sitä harmaantumisajatusta: en kuulemma ole vielä niin vanha. 

Kampaajan jälkeen suuntaisin jalkahoitoon. Ehkä poikkeaisin kosmetologillakin, vaikkapa vain laitattamassa kulmat kuntoon. Sitten kepein askelin kirjakauppaan hypistelemään kevään uutuuksia, joita ei nyt kirjaston uutuushyllystä voi bongailla. Oi oi, mitä kirjoja! Ostaisin varmaan uusimman Elizabeth Stroutin ja luultavasti Kirsti Paakkasen elämäkerran. Ja pojille varastoon uusimpia Muumi-kirjoja muumien 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Vaatekauppoihin en uskaltaisi mennä, siellä kun pitää mennä sovituskoppeihin, jos aikoo jotain ostaa. Ja toisaalta, mitään en kyllä tarvitsekaan, kun kaikki tapaamiset ja juhlat on tältä keväältä peruttu. Meilläkin oli suunnitelmissa isot sukukekkerit toukokuussa, vaan nyt nekin on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Jos jotain vaatetta tarvitsisin, niin se olisi kyllä lenkkiasu. Niin monta kertaa tänä kevättalvena olen pukenut ulos lähtiessä samat virttyneet vaatteet ylle, että kun tästä koronakeväästä selvitään, nekin taitavat saada häätökäskyn.

Lumikellot olivat ensimmäinen kevään merkki Tampereella. Ne ilahduttivat flunssasta toipuessa, kun jaksoi jo tehdä pieniä lenkkejä.

Tiedän tietysti olevani taas onnekas. Se, että elää itse turvallisissa oloissa, eikä ole joutunut luopumaan juuri muusta kuin kuntosalista, mielenkiintoisesta opetustyöstä, mukavista lounashetkistä, elokuvateatterista, kirjastosta, mökkeilystä ja ennen kaikkea ihmiskontakteista, ei tarkoita ettei ymmärtäisi, miten paljon huonommin asiat voisivat olla.

Synkistelyyn ei kuitenkaan ole varaa. Jos vetää mielensä matalaksi miettimällä kaikkea sitä murhetta, hätää ja kärsimystä, mitä meillä ja muualla maailmassa tällä hetkellä koetaan, masentuu itsekin eikä jaksa tehdä sitä ainoaa asiaa, joka tällä hetkellä on mahdollista: pitää itsestään huolta, ettei olisi huolen aihe muille.