Voi sen nähdä näinkin

Tämän päivän Aamulehdessä oli elokuva-arvostelusivulla isoimman tilan saanut puolalainen elokuva Ida (otsikolla"Puola etsii historiaansa haudoista"). Itse kirjoitin siitä tiistaina nähtyäni elokuvan aamulla lehdistönäytöksessä ("Mitä on tavallinen elämä?"). Minä annoin elokuvalle täydet viisi tähteä, Kari Salminen kolme.

Aika usein olen Aamulehden kriitikkojen kanssa samoilla linjoilla, nyt näkemyksemme vähän eroavat, kuten jo tähtien määrästäkin voi päätellä. Viimeksi näin kävi Tampereen Työväen Teatterissa pyörivän Evita-musikaalin suhteen. Esitystä hehkutettiin lehden kritiikissä, kehotettiin jopa katsojaa, joka aikoo käydä vain kerran teatterissa, valitsemaan juuri tämän esityksen. Minä tottelin ja vähän petyin. Olihan se hyvin tehtyä teatteria, lavastus ja puvut upeita, näyttelijät osasivat asiansa, lauloivatkin kaikki hienosti. Mutta ei se kyllä mitenkään koskettanut, tunne-elämys, joka minulle teatterissa on melkein ykkösasia, jäi vajaaksi.

Nyt tämän Ida-elokuvan kohdalla keskityin aika lailla eri asioihin kuin oikea kriitikko. Totta kai näin elokuvan Puolan historian ja sen luurankojen viitekehyksessä, mutta historiaa tärkeämpää minulle oli elokuvan naisten elämä. Nuori luostarissa kasvanut tyttö, joka ei tiedä muunlaisesta elämästä mitään, joutuu yhtäkkiä näkemään tavallisen elämän raadollisuuden ja kauneuden, ja tekee päätöksensä. Ja elämän katkeroittama vanhempi nainen, joka joutuu käymään läpi valintojaan, päätyy omanlaiseensa ratkaisuun elämänsä suhteen.

Itse koin, että elokuvan kerronta nojaa vahvasti Idan tapaan nähdä maailma. Luostarin rauha, keskittyminen vain välttämättömään, siirtyy katsojaan mustavalkoisten kuvien ja välillä pysähtyneiltäkin tuntuvien tilanteiden myötä.

Kari Salminen kirjoittaa monipuolisen, syvällisen kritiikin, mutta päätyy lopuksi näkemään elokuvan vain "sympaattisena vastalääkkeenä maailman meteliin ja materialismiin". Salminen kaipaa "rienaajia, toisintekijöitä, vimman ajamia visioita". Mikä ettei, varmaan elokuvan kehitys sellaisia näkemyksiä tarvitseekin. Minä kuitenkin nautin kovasti tästä tavallaan vanhanaikaisesta, mutta modernista elokuvasta.

Aion kyllä lukea teatteri- ja elokuva-arvosteluja jatkossakin. Nyt olen iloinen, että ehdin elokuviin ennen Salmisen jutun lukemista. Olisi voinut jäädä menemättä.

Toisaalta, aina on hyvä pysähtyä miettimään. Olikohan se niin hyvä elokuva sittenkään? Kolme vai viisi?

Miten monta mieltä tulppaanien kauneudesta voi olla?