Hyvä, Kaisa!

Lähdettiin Miehen kanssa lenkille. Hän oli ensin valmis, minä halusin vielä lakaista portaat lumesta ja sanoin ottavani hänet kyllä kiinni. Vaan en ottanut. Koko matkan se selkä siellä edellä näkyi, välillä pari metriä lähempänä, välillä taas etääntyi. Kaikkeni kuitenkin tein.

Vika oli välineissä. Olin pannut jalkaan kengät, joita voi käyttää lumitöissä, ei lenkillä. Välillä kengät tuntuivat putoavan jalasta, välillä hiertävän rakon kantapäähän. Lopulta luovutin, käännyin ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä kotiin ja menin saunaan itkemään.

Mieleen tuli Kaisa, joka on tullut tutuksi parin viime vuoden aikana. Kaisa on ollut monet kerrat samassa toivottomalta näyttävässä takaa-ajotilanteessa. Kaisa ei ole luovuttanut vaan taistellut loppuun asti. Kaisalla on ollut kunnon välineet alla, ja aina hän on jaksanut hymyillä kameralle.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni talvet ensin radion, sitten television (kun se meille vihdoin hankittiin) talviurheilukisoja seuraten. Meillä se jotenkin vain kuului asiaan ja lapsikin oppi nopeasti hiljenemään tai kannustamaan oikealla hetkellä.

Olympialaiset olivat tietysti penkkiurheilijan unelmien täyttymys, mutta kyllä vähäisempiäkin kisoja seurattiin. Viidenkympin hiihto kesti niin kauan, että sen aikana ehti jo käydä itsekin vähän sivakoimassa ja silti näki viimeisten kilometrien räkäisten partamiesten puuskutuksen, muuten liimauduttiin tunneiksi vastaanottimen ääreen.

Jaksoin kiinnostua ihan tasapuolisesti niin eri hiihtomatkoista kuin mäkihypystäkin. Ja mikäs oli jaksaessa, kun suomalaiset nostattivat tunteita ja nousivat palkintopallille lajissa kuin lajissa. Jos joskus hävittiin, siinä oli jotenkin ison draaman tuntua.

Vain kun televisiosta tuli ampumahiihtoa, oli aikaa muille askareille. Aseiden ja urheilun yhdistäminen ei ensinnäkään sopinut maailmankuvaani, mutta ei siinä lajissa myöskään käsittääkseni menestytty, ei ollut sankareita eikä varsinkaan sankarittaria.

Mutta nyt on! Kiitos Kaisa Mäkäräisen, ampumahiihdosta on tullut ehdoton ykköslaji, kun television talviurheilutarjonnasta puhutaan. Enää en jaksa vaivautua seuraamaan Itävallan mäkiviikkoa enkä Tour de Skitä, mutta Kaisan mukana olen jännittänyt niin Hochfilzenissä, Pokljukassa kuin Oberhofissakin. Ja aion jännittää jatkossakin.

Kaisan iloista olemusta, kaikkensa antavaa hiihtoa ja ainakin yleensä rentoa ja tarkkaa ammuntaa - viime kisoissa tuli harmilliset viisi ohilaukausta - on pakko ihailla. Sakkokierroksista huolimatta hän pystyi kirimään taas itsensä toiseksi. Ykkössijoja on tullut tällä kaudella jo useita.

Kontiolahden MM-kisat maaliskuussa oli ensin ajatuksena houkuttava. Ainakin television perusteella kisoissa on yleensä paljon yleisöä ja mahtava tunnelma. Ja olisihan se huippua nähdä sankarinsa livenä. Mutta kyllä me varmaan tyydytään television kisakatsomoon. Ampumahiihto on mahtava tv-laji: hiihtomatkat ovat suhteellisen lyhyitä, mutta Kaisalle riittäviä ohitusten tekemiseen, ja kilpailijoiden samanaikaista ammuntaa voi kätevästi seurata laukaus laukaukselta.

Omille lapsille tämä penkkiurheiluharrastus ei ainakaan tietääkseni ole siirtynyt. Katsookohan kukaan nykynuori ampumahiihtoa, hiihtoa tai mäkihyppyä tv:stä ellei satu olemaan lajin himoharrastaja?

Tässä oli alkuun varastettu kuva ihanasta Kaisasta, mutta siitä tuli heti niin paljon noottia tietoteknisiltä tukihenkilöiltä, että piti laittaa tilalle surkea kuva omista suksista, jotka odottavat ladulle pääsyä.