Viimeinen avautuja on uusimmassa Annassa muusikko Mikko von Hertzen, jonka koskettavaa kertomusta on helppo ymmärtää. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela kirjoitti toistakymmentä vuotta sitten artikkelin, jossa hän kuuselamaiseen tyyliin kuvaili yötään. Aina kun olen neljän aikaan - suden hetkellä - hereillä, näen Matti Kuuselan hahmon seisomassa ikkunansa ääressä.
Minä en seiso enkä kävele öisin, en yleensä edes sytytä valoja ja lue, niin kuin tiedän joidenkin tekevän unta odottaessaan. Yritän vain maata silmät kiinni mahdollisimman rentona ja rauhallisena. Hengitän syvään ja koetan saada aivoni olemaan ajattelematta.
Aina se ei onnistu, ja silloin käyn läpi tuttuja golfväyliä (par 4 pitää selvittää enintään kuudella lyönnillä) tai Emmerdalen roolihenkilöitä (joita muistan yleensä yli kuusikymmentä). Keskityn mieluummin tällaisiin turhanpäiväisiin asioihin kuin johonkin arkipäivän ongelmaan, joka saa yöllä helposti jättimäiset mittasuhteet eikä ole mitenkään ratkaistavissa. Silloin ainakin uni on tiessään. Golfkentällä saan helpommin uudelleen unenpäästä kiinni.
Minun ongelmani ei ole nykyisin nukahtaminen - sekin vaihe on koettu - vaan se, että heräilen ainakin pari-kolme kertaa yössä. Ne yöt, jolloin nukun kuusi tuntia yhteen menoon, ovat niin harvinaisia, että muistan ne - ja iloitsen niistä - pitkään.
 |
| Sänkyyn ja kirja käteen! |
Tämä lienee peritty vaiva, jonka kanssa vain on elettävä. Nuorempana muistan ärtyneeni, kun äiti joka aamu kotona käydessäni muisti kysyä, miten olin nukkunut, ja heti perään kertoi itse nukkuneensa huonosti. Luulin äitini liioittelevan ja kovasti.
Niin kuin kaikilla nuorilla ihmisillä, minullakin jäivät joskus yöunet vähiin vaikkapa opiskelemisen tai juhlimisen (harvoin...) vuoksi, mutta muuten pääsääntöisesti uni maistui.
Sellaiset muutamat toukokuun yöt, jolloin maataan kivusta käppyrässä vuoteella ja odotetaan kylmän kalsean auringon nousua, on varmaan jokainen kokenut yrittäessään oppia elämään yksin ja toisten kanssa. Ne kokemukset jäävät taakse eikä niistä seuraa pysyviä uniongelmia.
Parhaat unet sain opiskeluaikana Helsingin Haagassa Mikin ja Mikon olohuoneen lattialle levitetyllä ohuella patjalla. En tiedä, mikä siinä tunnelmassa oli niin levollista ja rauhoittavaa, että koin siellä nukkuvani niin hyvin. Siitä patjasta se ei ainakaan johtunut!
 |
| Valot pois ja unta odottamaan! |
Nykyisin olen todella vaativainen patjan ja ylipäätään nukkumisympäristön suhteen. Ennen nykyiseen kotiimme muuttamista olin nukkunut vuosia todella huonosti (silloin tarvittiin välillä nukahtamislääkkeitäkin) ja ajattelin, että uudessa kodissa nukkumiseen paneudutaan kunnolla.
Säädettiin lämpötila sopivaksi, hankittiin kalliit mittatilauspatjat ja erikoistyynyt eikä makuuhuoneeseen tuotu mitään turhia kalusteita (eipä sinne kyllä olisi mahtunutkaan, nykyisin tehdään niin naurettavan pieniä huoneita!). Ja hiljaista meillä on kuin huopatossutehtaassa, jos näin kulunutta vertausta voi käyttää.
Ensimmäinen yö uuden kodin uudessa sängyssä on jäänyt mieleen yhtenä mahtavana nukkumiskokemuksena. Nukuin kymmenen tuntia heräämättä! Olin täydellisen onnellinen ja varma siitä, että olin päässyt jos nyt en taivaaseen niin ainakin paratiisiin.
Sittemmin totuus paljastui täälläkin. Eivät auttaneet kaikki hyvää tarkoittavat neuvot illan rauhoittamisesta, raikkaasta huoneilmasta, mielen tyhjentämisestä, kiitollisuusajatuksista. Olen lukenut lukuisia ohjeita vuosien varrella enkä ole niiden avulla onnistunut parantamaan nukkumistani kuin satunnaisesti. Ovatkohan ohjeiden antajat itse koskaan kokeneet uniongelmia?
 |
| Suden hetki lähestyy! |
Häiriinnyn öisin hyvin vähästä. Se voi olla joku ääni tai väärä huonelämpötila tai huono tyyny. Siksi vaikkapa hotellihuoneessa tai kyläpaikassa nukkuminen ei yleensä onnistu. Ilmastointi pitää ikävää meteliä tai kadulta kuuluu melua, vaikka huone on yritetty saada mahdollisimman korkealta ja pihan puolelta. Ja entäs sitten ne muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä, ettei käytävässä keskustella yhdentoista jälkeen!
Matkustelisin varmaan enemmän, jos en tietäisi olevani matkoilla vain puolitehoisena ja kärsiväni kaikki yöt.
 |
| Onko jo aamu? |
Aina öiseen heräämiseen ei tarvita mitään syytä. Yhtäkkiä vain olen hereillä ja kun toiveikkaana (joka kerta!) katson kelloa, huomaan sen näyttävän puolta kahta. Torkahdan, ja neljän maissa sama juttu.
Nyt kun ei tarvitse lähteä aamulla töihin, valvominen ei enää ahdista samalla tavalla kuin nuorempana, jolloin mielessä pyöri vain töissä selviäminen. Ja hankalaa se välillä olikin. Joidenkin tutkijoiden mukaan jo yksi valvottu yö vastaa melkein promillen humalaa. Entäpä sitten valvottu viikko, kaatokänniäkö?
Olisi hauska tietää, millainen ihminen olisin, jos nukkuisin joka yö hyvin. Seesteisen energinen, fiksu ja oivaltava, aikaansaava ja paljon onnellisempiko? Varmasti ainakin kauniimpi, terveempi ja laihempi! Hyvän unen kun väitetään antavan niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti