Kun eilen istuin Blade Hairin tuoliin, pääsin samalla käymään Iranissa. Mašhadissa valmistaudutaan hääjuhlaan, kampaajani sukulainen on menossa naimisiin kahden viikon kuluttua. Vaikka suku on selvästi rakas ja tärkeä, Mori ei matkusta häihin. Syistä ei puhuttu, mutta oletan että niitä on monta. Matka on pitkä ja hankala, viime syksynä hän kävi siellä perheensä kanssa, nyt on pieni vauva ja töiden takia ei ehkä järjestyisi aikaa. Ehkä on kyse myös jonkinlaisesta protestista. Mori ei nimittäin haluaisi, että sukulaistyttö menee vielä naimisiin.
"Jokaisen pitää itse miettiä, mitä haluaa tehdä, ja sitten tehdä se itse", on yksi Morin periaatteista. Iranissa tämä on outo ajatus ainakin naisten keskuudessa. Tiettyyn ikään tullessaan iranilainen tyttö ilmoittaa vanhemmilleen olevansa valmis menemään naimisiin ja nämä huolehtivat puolison järjestämisestä. Vanhemmat ovat voineet olla aktiivisia jo aikaisemmin ja silloin järjestys menee toisin päin. Näin kävi silloin, kun Morin sukulaismies meni naimisiin 16-vuotiaan koulutytön kanssa, jonka vanhempien kanssa asia oli järjestetty hyvissä ajoin.
Mori toivoo sukunsa naisille toisenlaista elämää: vapautta valita itse elämänsä suunta. Hän tietää, että nuorten naisten elämästä tulee helposti samanlaista kuin heidän äitiensä elämä on. Pian naimisiin menon jälkeen alkaa syntyä lapsia, ja vaimot ovat loppuiäkseen sidottuja kotiin ja kotitöihin. Sellaisia käsitteitä kuin oma työ, oma aika tai oma tila ei tunneta. Morin äiti oli Suomen-vierailullaan ihmetellyt ja ihastellut suomalaisten ikätoveriensa lenkkeilyä, jollaisesta hän ei ollut osannut haaveillakaan.
Iranilainen nainen on voinut matkustella ja nähdä toisenlaista
elämisen mallia, mutta silti hänen on käyttäydyttävä edelleen niin kuin iranilaiset perinteet vaativat. Jos hän haluaa olla yhdessä miehen kanssa, hänen on mentävä naimisiin eikä hän voi valita puolisoaan itse. Ja muuta vaihtoehtoa hänellä ei olekaan, eihän hänellä ole ammattia eikä työtä. Opiskelu on voinut olla vain ajan kuluttamista ennen avioliittoa; yliopistossakin kuulemma on mahdollista vain olla opiskelevinaan eikä tarvitse valmistua tai välttämättä oppia mitään.
"Iranissa miehen ja naisen välinen suhde on todella erilainen kuin täällä", kertoo Mori ja kuvailee miten seurusteluksi katsotaan, jos käydään kerran viikossa kahvilla ja soitetaan pari puhelua. Pojilla voi olla samaan aikaan useita tällaisia "tyttöystäviä"; heillä on joutilasta aikaa toisin kuin tytöillä, joita kotityöt sitovat. Tilaisuuksia tavata toista sukupuolta normaalisti ei juuri ole, kaikki pitää aina järjestää. Kun avioliitosta on sovittu, alkaa niin sanottu kihlausaika, jolloin pari voi alkaa tutustua toisiinsa. Seksuaalista kanssakäymistä siihen ei saisi kuulua.
"Ihmisten energiaa kuluu valtavasti salailuun ja valehteluun", väittää Mori. Ihmisten kanssakäymistä ja käyttäytymistä sääteleviä sääntöjä on paljon, ja jos jää kiinni niiden rikkomisesta, rangaistukset ovat kovat. Ennen kaikkea naisten rangaistukset. Miehille on olemassa enemmän vapauksia. Esimerkkinä Mori kertoo naimisissa olevasta sukulaismiehestään, jota suvussa pidettiin erittäin kovana työntekijänä, kunnes selvisi, että "iltatyöt" olivat hänen toisen perheensä luona vietettyä aikaa (tällainen kuulostaa ihan mahdolliselta Suomessakin!). Iranissa mies voi vaikka ilmoittaa ottavansa toisen vaimon joksikin itse määrittelemäkseen ajaksi.
Ne jotka uskaltavat poiketa perinteestä, joutuvat koville. Ainakin on selvää, että heidät suljetaan suvun ja yhteisön ulkopuolelle, ja se on iso asia kulttuurissa, joka rakentuu perheyhteisöjen varaan. Mori tietää esimerkkejä nuorista, jotka ovat joutuneet lähtemään kotikaupungistaan ja yrittävät nyt rakentaa elämäänsä lähes tyhjästä. Se on hinta rakkausavioliitoista.
Olo on kieltämättä hämmentynyt. 2000-luvun Suomessa yksilön vapaus ja rakkausavioliitot tuntuvat itsestäänselvyydeltä, vaikka toki tiedän ettei kaikkialla niin ole. Mutta toisaalta täällä meillä sen oikean kumppanin löytäminen vaikuttaa olevan aina vain vaikeampaa. Kukaan suomalaisnainen kuitenkaan tuskin suostuisi siihen, että vanhemmat valitsisivat hänelle puolison, vaikka järjestetyt avioliitot ovat tulleet Suomeenkin, ainakin tv-ohjelman muodossa.
Parituntisen istunnon aikana heräsi monenlaisia ajatuksia naisena olemisesta. Onko nainen onnellisempi, kun yrittää kuunnella ja toteuttaa itseään ja löytää kumppanin, joka jakaa samat arvot, vai eläessään yksin, vai kuuluessaan isoon yhteisöön, joka kannattelee ja tekee arjen valinnat helpoiksi? Seuraisinko äitinä mieluummin itsenäisen reppureissaajan matkaa maailman toiselle puolelle vai etsisinkö tyttärelle sopivaa aviomiestä? Ainakin jälkimmäiseen kysymykseen on kyllä helppo vastata.
Näin naistenpäivän aattona halusin keskittyä tähän aiheeseen. Puhuttiin eilen paljon muustakin. Opin jotain shiiojen ja sunnien eroista, iranilaisesta yliopistosta, kielten opiskelun tärkeydestä, maan kuivuudesta, perheestä ja vaikka mistä.
 |
| Kampaajalla voi yllättäen saada maistaa erikoisiakin herkkuja. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti