Minä, luovuttaja

Olen kokenut pari viikkoa jonkinasteista syyllisyyttä. Siitä vapautuakseni kokeilen julkista ripittäytymistä.

Milloin on oikea aika luovuttaa tai lopettaa? Pitääkö jatkaa aloittamallaan tiellä, vaikka ei huvittaisi? Saako jättää urakan kesken? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt päässäni ja yritän nyt jäsentää vastauksia itsellenikin.

Kyse on siis arabian opiskelusta. Siitä, joka toi syksyyn jonkinlaista uutta hohtoa, haastetta, ja ennen kaikkea nuoruuden valoa. Koin oppivani uutta ja maailmani avartui. Vaikka lähteminen kotoa illan pimentyessä oli joskus vaikeaa, niin takaisin palasi useimmiten tyytyväinen ihminen. Kunnes ylitettiin jonkinlainen kynnys, jonka jälkeen taistelin itseni vielä pari kertaa tunnille ja lopulta annoin itselleni luvan lopettaa, eli en jatka enää kevään kurssille, vaikka sinne kyllä houkuteltiin. 

Mikä se kynnys oli? En syytä opettajaa, en muita opiskelijoita, en edes mahdottoman (mikään ei ole mahdotonta, sanoisi Poika) vaikeaa kieltä. Ehkä yksinkertaisesti oli kyse siitä, että koska en halua olla huono opiskelija (en ainakaan huonompi kuin muut!), olisi tunneilla mukana pysyminen vaatinut paljon enemmän kotitöitä kuin jaksoin tai viitsin tehdä. Tuntien myöhäisestä ajankohdasta johtui, että viimeisen puolituntisen aikana (jolloin vielä tehtiin vaativia ryhmätöitä) aivoni yksinkertaisessti kieltäytyivät tekemästä mitään. Jotta olisin voinut käynnistää vara-akun, olisi sen pitänyt olla ladattu kotona. Ja koska en ollut sitä tehnyt, tunsin itseni todella tyhmäksi. 

Nuoremmille - kaikki siellä olivat minua nuorempia, suurin osa olisi voinut olla lapsiani - huima opiskelutahti ja myöhäinen opiskeluaika ei ainakaan näyttänyt tuottavan vaikeuksia. Pitäisi siis ymmärtää, millaisia haasteita ikä tuo uuden oppimiseen. 

No, ehkä tavoitteenikaan eivät olleet kummoiset ja koen saavuttaneeni ne ainakin osittain, eli siinä mielessä annan itselleni synninpäästön. Aika nopeasti syksyllä opittu tuntuu kyllä unohtuvan, varsinkin kun en ole jaksanut treenata arabiaa netissäkään. Nettiopiskelu ei kuitenkaan ole jäänyt: arabian tilalle on tullut ranska. Rakas vanha ranska, jonka aktiivisesta harrastamisesta on hyvinkin toistakymmentä vuotta. Siksipä aloitin kertauksen alkeista, ja kylläpä on mukavaa, kun sanat ja sanonnat palautuvat mieleen nopeasti. 

Toivottavasti tämä harrastus ei lopahda heti, kun vaikeudet alkavat. Tai oikeastaan, mitä sitten jos loppuukin. Eikö uuden oppimisen pitäisikin olla hauskaa, ei liian raskasta ja kohtuuttoman työlästä? Ainakin tässä iässä.