Luentojen parasta antia tarjoili tamperelainen akatemiatutkija Kaisa Hartikainen, joka osasi pukea yleisöystävällisesti sanoiksi sen, miten aivot ja muisti liittyvät yhteen. Valtaisan akateemisen tietomäärän popularisointi ei ole varmaankaan helppoa luennoitsijalle, ja ehkä vielä vaikeampaa on luentoja kuunnelleena yrittää tiivistää niiden sanomaa, varsinkin kun pohjatiedot ovat lähes olemattomat (tämän jälkeen muistan, miten tärkeä tehtävä ohimolohkoilla on ja mikä on hippocampus). Hartikaisen innostava esiintyminen ei kuitenkaan jätä rauhaan, ennen kuin olen edes yrittänyt muistella siitä (ja toki muistakin esityksistä) joitakin itselleni tärkeitä oivalluksia.
Ihan sivuhuomautuksena kerrottakoon, että en muista nähneeni noin taitavasti rakennettua ja esitettyä luentoa ikinä (tai ainakaan aikoihin). Jo luennoitsijan persoona vangitsi katseet. Satojen katsojien edessä hän liikehti luontevasti punaisessa mekossaan ja korkokengissään (saivatkohan miehet silmiään irti niistä säihkysääristä?) eikä tarvinnut papereita. Diaesitys oli sopivan pelkistetty ja sitä höystivät myös henkilökohtaiset tarinat. Liikuttavin niistä oli esitykseen loppuun säästetty kuva, jossa Hartikainen poseerasi yhdessä amerikkalaisen Nobel-palkitun aivotutkijan kanssa, ja siihen liittyvä hauska episodi, joka päättyi kiitoksiin yleisön joukossa istuneelle äidille. (Taatusti kaikki äidit pyyhkivät silmiään, niin myös minä ja tuntematon vierustoverini.)
Näin otetaan yleisö! Ehkä tässä tavassa luennoida näkyy amerikkalainen koulutus; Hartikainen mainitsi Kalifornian yliopiston useampaan kertaan. Tai sitten hän vain on persoonana näin valloittava. Esityksen jälkeen teki mieli nousta seisten aplodeeraamaan, minkä kerroin hänelle henkilökohtaisesti, kun satuimme ravintolassa vierekkäin.
Mutta asiaan. Ihmisellä on 2 miljardia aivosolua, jotka uusiutuvat läpi elämän. Jos ei ole tuhonnut niitä vaikkapa liiallisella alkoholinkäytöllä ja on tarjonnut niille sopivasti ravintoa, ei ole syytä huoleen. Mutta ravintoa ne tarvitsevat! Mitä virikkeellisemmän ympäristön näille soluilleen tarjoaa, sitä tuuheammat aivot saa ja sitä parempi mahdollisuus on oppia uutta, vanhanakin. Toistoa vaaditaan, jotta opittu vahvistuu ja jättää aivoihin pysyviä jälkiä (olen vihdoin, varmaan sadannen toiston jälkeen oppinut ranskan sanat la cuillère, la fourhette ja le couteau, joita en muista aikaisemmin oppineeni!).
Koko ihmisen minuus liittyy muistiin. Menneisyyden kipujäljet voivat yllättää missä ja milloin vain ja vaativat paljon työstämistä. On vaikeaa edes yrittää ymmärtää, millainen tulevaisuus odottaa vaikkapa niitä maahanmuuttajalapsia, jotka ovat tulleet vieraaseen maahan ilman vanhempia, ovat kokeneet paljon pahaa, eivätkä uskalla kiintyä mihinkään, koska kokevat, että se voidaan ottaa heiltä pois milloin vain.
Muistot eivät pysy ikuisesti samoina vaan aika ja ympäristö muovaavat niitäkin. Vielä tärkeämpää kuin kyky muistaa, on kyky unohtaa. Kaikkella turhanpäiväisellä ei kannata muistiaan kuormittaa, eikä myöskään kannattaisi muistella huonoja hetkiä. Myönteisillä muistoilla sen sijaan voi rakentaa aivoihin sellaisia jälkiä, joiden avulla elämässä säilyy valo ja tulevaisuudenusko.
 |
| "Tehkää asioita, jotka tuottavat mielihyvää, syökää vaikka herkkuja", kehottaa aivotutkija ja neurologian erikoislääkäri Kaisa Hartikainen. Ja meillä totellaan ja syödään vadelmakiisseliä ja kermavaahtoa. Samalla muistellaan kesää ja Maihnalan maisemaa.
Edelliseen postaukseen viitaten nyt on todistettu, että näytän nuorelta. Tiedepäivässä esitellyn iän määrittämiseen käytettävän tietokoneohjelman mielestä ikäni on korkeintaan 30, mikä ilahduttaisi vielä enemmän, elleivät kaikki muutkin keski-ikäiset olisi saaneet suunnilleen samanlaista tulosta. Hämärässä valaistuksessa toteutettu testaus ei kuulemma tuottanut ihan luotettavia tuloksia. Mutta hyväntuulisia ihmisiä kyllä, mikä todistanee, että kaikki me haluamme näyttää nuorilta.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti