Uusia vaatteita - vihdoinkin!

Olin jo aloittamassa postausta aiheesta En osta mitään, mutta kuinkas sitten kävikään. Kun on liikkeellä hyvänä päivänä, sellaisena jolloin kaikki tuntuu onnistuvan, jolloin asiat vain loksahtelevat paikoilleen ja uudet ideat alkavat virrata ihan itsestään, voi käydä niin että kaupungilla asioidessa eksyy tuttuun vaatekauppaan ja siellä sovituskoppiin ja hetken päästä on kassissa kaksi uutta puseroa. 

Eilen oli sellainen päivä. Luetaan yhdessä -ryhmässä oli erityisen hyvän tunnelma, naurettiin paljon ja keskusteltiin opiskelijoiden kanssa vilkkaasti kaikesta maan ja taivaan välillä. Heillä oli yllättävän paljon ajatuksia ja tietoa uudesta kotimaastaan; he tiesivät Suomen presidentinkin ja erityisesti hänen kauniin, hyvin pukeutuvan vaimonsa, josta jokaisella oli spontaanisti paljon sanottavaa. Ryhmään tuli uusi nuori (oikeasti nuori) opettaja, jonka kanssa aloimme heti viritellä elokuvaprojektia. Saa nähdä mitä siitä tulee, mutta jo ajatuskin on innostava. Varsinaisten opettajien sijaisuudetkaan eivät enää askarruta, kun meillä on nyt käytettävissä osaava ihminen.

Suomalaisen klubin ravintolassa pidettiin opettajien kanssa lounaspalaveri, erinomaisen inspiroiva sekin. Olin halunnut testata kyseisen ravintolan lounaan isomman seurueen lounastapaamista varten, ja sehän osoittautui niin mainioksi, että siltä istumalta tein varauksen maaliskuulle. Sekin huoli oli yhtäkkiä poissa.

Hyvällä mielellä poikkesin kotimatkalla vaatekauppaan, jossa olikin puolihintapäivät. Hetken taistelin itseni kanssa, olinhan jo pitkään yrittänyt perustella ostolakkoani (olen tehnyt vaateostoksia viimeksi kesän alennusmyynnistä, sen vaatekutsuilta hankkimani puseronkin palautin) kaikenlaisilla eettis-ideologisilla syillä, jotta se tuntuisi jotenkin painavammalta, merkityksellisemmältä. 

Viimeksi edellisenä iltana olin lukenut Merete Mazzarellan kirjaa Ainoat todelliset asiat, jossa hän kirjoittaa: "Minua ilahduttaa tätä nykyä kaunis ilma, hyvin nukuttu yö ja yhdessäolo niiden ihmisten kanssa joista pidän..." ja "...huomasin, etten ollut aikoihin todella ilahtunut mistään konkreettisesta esineestä, tavarasta, en ollut aikoihin todella toivonut mitään tavaraa." Niin totta, olin itse ajatellut.

Merete Mazzarella on yksi lempikirjailijoistani. Nyt on yöpöydällä Ainoat todelliset asiat.

Vaatekaupassa huomasinkin ilahtuvani nähdessäni peilikuvani, jolla oli jotain uutta yllään. Miten mukava olisi mennä kevään oppitunneille, kun voisi pukea jotain tällaista ylleen niiden vähintään kolme vuotta vanhojen puseroiden sijaan. Ja onhan maaliskuussa se lounastapaaminenkin, tässä puserossa voisi mennä sinne. Puhumattakaan tulossa olevasta matkasta: nämä vaatteet eivät paljon paina eivätkä rypisty matkalaukussa. 

Ilo jatkui kotona, kun yhdistelin uusia ostoksia vanhoihin vaatteisiin, jotka tuntuivat jotenkin ryhdistäytyvän uusien kumppanien seurassa. Löysin jopa toimivan toimistovaatekokonaisuudenkin, ei tarvitsisi kuin löytää se toimisto!

Tämä hippitunika on ihana päällä.

Tältä näyttää "toimistopusero", joka sopii niin kynähameen kuin farkkujenkin kanssa. Vai käyttääkö kukaan enää kynähametta?

En ole siis enää ihan samaa mieltä Mazzarellan kanssa: kyllä uudesta tavarasta voi näköjään iloita, ainakin kun on tarpeeksi kauan pantannut sen hankkimista. 

Luulin ettei lahjaksi saatu bling bling -kännykkäkotelo olisi minun tyyliäni, Nyt se ilahduttaa aina kun on esillä.