Minkkiturkki ei, laamapaita kyllä

Talviaurinko paistaa. Se näyttää jokaisen pölyhiukkkasen ja leivänmurusen pöydällä ja lattialla, kaapinovien tahrat, syyssateiden jäljet ikkunoissa. Ihan kuin meillä ei olisi siivottu kuuukausiin, vaikka toissapäivänä viimeksi jynssäsin keittiönkin. Sisällä ahdistaa, pakko päästä ulos, vaikka mittari näyttää -18 astetta.

Pieniähän tuollaiset pakkaslukemat ovat verrattuna niihin, joissa kävelin kouluun ja takaisin kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni  tammi- ja helmikuut. Silloin mittari saattoi viikkokausiksi pysähtyä -30: een. Ja kun muisto palaa, palaavat tuntemuksetkin. Vieläkin alkaa iho kutista ja pistellä, kun puen mielessäni monta kerrosta niitä karheita itse tehtyjä villavaatteita ylle.  Miten kankea oli askel, kun lukuisat vaatekerrokset eivät suostuneet taipumaan. Ja olo oli tosi paksu niin sisällä kuin ulkonakin! Vain huopikkaista on mukavia muistoja: ne olivat kevyet, hiljaiset ja lämpimät jalkineet.

Silloin ei tiedetty fleecestä eikä untuvasta, ei ainakaan meillä.

Nytkin puen ulos lähtiessäni useampia kerroksia, mutta keveitä, miellyttävän tuntuisia ja silti lämpimiä vaatteita. Vanha puolisääreen ulottuva kevyt untuvatakkikin pääsee pitkästä aikaa ulkoilemaan. Sen alle ei ehkä tarvittaisi fleecepuseroa, mutta puen sen kuitenkin, tämähän on vasta totuttelua kunnon talvisäähän. Toppahousujen alle pitkälahkeiset alushousut ja lämpimät urheilusukat. Pipo päähän, turkisvuoriset rukkaset käteen ja jalkaan ehdottomasti Kuomat.

Eikä tule kylmä! Kävelen ihan normaalin lenkin, vaikka en ihan tavallista vauhtia, täytyyhän kaunista talvipäivää ihaillakin, ja loppumatkasta on jo hiki. Ehkä jätän ensi kerralla sen fleecen pois. Mutta sisälle ei kyllä kannata jäädä, vaikka mittari näyttäisi mitä.

Pakkasella kuluu huulirasvaa, eikä vanhaa kunnon vaseliinia parempaa ole.

30 astetta, 30 vuotta - tasan kolmekymmentä vuotta sitten voitin jonkun liikkeen asiakaskilpailussa minkkiturkin, minulle mittatilauksena tehdyn. Matkustin vauvan kanssa Helsinkiin, jossa turkisliikkeessä oltiin oikein iloisia, kun pienten lasten äiti saisi lämpimän takin, jossa tarkenisi seisoskella pulkkamäessä. 

Turkki tuli siis oikeasti tarpeeseen ja käytin sitä paljon, kunnes tuli se aika, jolloin turkki päällä ei enää ollut mukava liikkua julkisilla paikoilla. Nykyään turvaudun paukkupakkasilla toppatakkiini, jolla alkaa olla ikää silläkin. 

Joka talvi mietin, mahtaako toppatakki näyttää kovin vanhanaikaiselta ja joko olisi aika ostaa uusi. Koska pakkaspäiviä on nykyään yleensä niin vähän, uuden hankkiminen jää tekemättä. Ja niin taitaa käydä varsinkin nyt, kun naapurin nuori äiti ihasteli takkiani ja sanoi sen näyttävän ihanalta. Vai tarkoittikohan hän sitttenkin ikivanhaa? 

Ikivanha turkki on vaihtunut ikivanhaan toppatakkiin.

Ikivanha, mutta samalla ihan uusi on vaatekaappiini joulupaketista ilmestynyt laamapaita. Laamapaitoja oli äidillä aikanaan ja nyt siis myös minä puen mekkoni alle tuon ihanan, lämmittävän perinnevaatteen. Eikä palele!