Jotta muistaisi, miten sota koettelee miljoonia tavallisia ihmisiä joka päivä, täytyy lukea tai katsoa tarinoita, tosikertomuksia ihmisistä sodan keskellä. Samastumaan ei sotaa kokematon pysty, mutta kirjojen ja elokuvien kautta inhimillisen kärsimyksen voi ymmärtää paremmin kuin television parin minuutin uutispätkiä vilkuilemalla.
Yksi tällainen tarina on Istanbulissa asuvan suomalaistoimittajan Lotta Nuotion maaliskuussa 2016 ilmestynyt tosikertomus syyrialaisesta lääkäristä ja hänen monivaiheisesta pakomatkastaan, joka alkaa Syyrian Latakiasta ja päättyy Tukholmaan. Yksi miljoonista - Modin pako Syyriasta -kirjan luettuaan ei enää ihmettele, miksi matkaan lähtevät juuri nuoret miehet ja miksi salakuljettajien palvelut ovat ainoa vaihtoehto.
Modilla on tukenaan koko laaja suku ja eri puolilla Eurooppaa asuvat ystävät, ja hänen pakomatkansa onnistuu lopulta, vaikka helppo ei syyrilaisvankilassa kidutetun nuoren miehen ole päästä kotimaastaan ulos. Turkkiin alkeellisiin oloihin juuttuminenkaan ei ole kaukana.
 |
| Nuotion kirja auttaa ymmärtämään, millaisia elämäntarinoita kadulla vastaan tulevilla pakolaismiehillä voi olla kerrottavanaan. |
 |
| Kartta helpottaa Modin pakomatkan seuraamista ja opettaa suomalaiselle maantietoa. |
Toinen havahduttava tosikertomus esitettiin Ylellä toukokuun lopussa ja löytyy edelleen Areenasta.
Matkalla Aleppoon on dokumentti suomensyyrialaisesta Rami Adhamista, joka tekee säännöllisesti hengenvaarallisia avustusmatkoja entiseen kotikaupunkiinsa Aleppoon. Adhamin avun kohteena ovat ennen kaikkea sodan keskellä elävät lapset, joille hän pakkaa huolella mukaan pehmoleluja ja koulutarvikkeita. Hän sanoo haluavansa toiminnallaan kertoa ihmisille, että heitä ei ole unohdettu. Hän yrittää antaa toivottomassa tilanteessa eläville toivoa.
Miksi minä yritän muistaa ja välittää, kun en kuitenkaan voi muuttaa mitään? Miksi en saisi antaa turtumukselle valtaa? Minusta vain pienillä lapsilla on oikeus olla tietämättä ja välittämättä maailman ongelmista ja epäinhimillisistä oloista, jotka ovat arkea yllättävän lähellä meitä.
Viime syksyn pakolaiskriisin yllättäessä suomalaisetkin havahtuivat ainakin hetkeksi - auttamaan tai arvostelemaan. Ihmeteltiin ja paheksuttiin nuorten miesten liikkeelle lähtöä, koettiin omien rajojen ja omien oikeuksien yhtäkkiä olevan uhattuina. Oli toki muitakin reaktioita: aika moni löysi tien vapaaehtoiseksi auttajaksi SPR:n tai muun järjestön monenlaisiin toimintoihin.
Kaksi vuotta vapaaehtoisopettajana ovat opettaneet minulle herkkyyttä ja ihmisten kohtaamista. Erilaiset kulttuurit sulautuvat taustoista huolimatta yhteisessä toiminnassa, ja on palkitsevaa tietää, että sodan ja pelon kokenut pystyy suuntaamaan ajatukset uuden oppimiseen ja uuden tulevaisuuden rakentamiseeen.
Jotta osaisin entistä paremmin kohdata opiskelijani kokonaisina ihmisinä, minulla on velvollisuus ottaa selvää siitä maailmasta, josta he tulevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti