Pitäisikö sittenkään?

Uskomatonta, mutta totta: kaikki puheet ja haaveet eivät jääkään pelkiksi puheiksi ja haaveiksi. Mökin keittiöremontti näyttää vääjäämättä toteutuvan. Juhannuksena meillä pitäisi jo olla uusi, modernimpi ja toivottavasti kaikin puolin parempi keittiö.

Sitä on työstetty pitkin kevättä ja yritetty hahmottaa, mitä oikein halutaan. Konkretiaan vieminen aloitettiin Ikeasta ja aika pian todettiin, ettei se ole meidän juttu. Yksi Ikea-keittiö, pienempi kuin mökkikeittiö, on tehty vuosia sitten Tyttären vuokra-asuntoon, ja sekin urakka otti voimille, vaikka oltiin nuorempia ja saatiin paljon näppäräsormista apua kalusteiden kokoamiseen. Nyt ei Ikeasta löytynyt edes sellaista mallistoa, josta olisi voinut innostua.

Yksi iso keittiöremontti tehtiin, tai Mies sen teki, minä hoidin lapset ja siivous- ja ruokapuolen, rintamamiestaloon melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä tuli hyvä, kokopuiset Puustelli-kalusteet saattavat olla vieläkin käytössä, ainakin olivat hyväkuntoiset kun talo myytiin yhdeksän vuotta sitten.

Mutta nyt turvaudutaan ammattilaisten apuun. Mökkipaikkakunnalta löytyi mukavan tuntuinen yrittäjä, jonka kanssa on ollut helppo käydä keskustelua. Tosin meillä oli keskustelun pohjaksi Petra-keittiöiden tarjous, jota on työstetty eteenpäin, muokattu ja hiottu yksityiskohtia.

Keittiökaupassa voi vielä haaveilla. Pienetkin yksityiskohdat ovat suunnittelussa tärkeitä.

Nykyinen keittiö asettaa tietysti joitakin reunaehtoja, eikä kaikkea voida lähteä muuttamaan. Vesijohdot sanelevat tiskialtaan ja -koneen paikan, liesi ja liesituuletinkin tulevat aika lähelle nykyistä sijaintia. Mutta vain aika lähelle. Suunnittelun lähtökohdaksi otettiin keittiön ikkuna, joka halutaan saada paremmin esille ja siksipä hella siirretään ikkunan keskelle ja sen yläpuolelle tulee teräksinen tuuletin.

Tärkeintä on ollut saada alakaapistot muutettua helppokäyttöisemmiksi laatikoiksi, jätekaappi toimivaksi ja tiskikone ja jääkaappi uusittua.

Ulkonäköasioissa on luotettu omaan makuun. Selkeää, yksinkertaista ja valkoista. Ihan niin kuin tämänhetkinen keittiökin, jonka värin olemme todenneet raikastavan kellastuvia mäntyseiniä. Seinien väritykseen emme ole ainakaan toistaiseksi aikoneet puuttua, vaikka lehtien ja tv:n sisustusjutut ovatkin täynnä vaaleita hirsiseiniä ja vaikka edellisten omistajien entiset taulunpaikat välillä häiritsevät silmää. Meillä on kuitenkin valkoinen katto ja se tuo tilan ja avaruuden tuntua.

Mutta ihan niin kuin minulle (ehkä jollekulle muullekin?) käy aina muutoksen edellä, olen alkanut epäröidä. Nyt kun oikeasti melkein kaikki on lyöty lukkoon, aikatauluja myöten, ja vain lopullista mittausta odotellaan, vanha keittiö on ruvennut näyttämään ihan kohtuullisen hyvältä.

Entä jos uusi on liian moderni eikä sovi tähän ympäristöön ollenkaan? Olisiko pitänyt pyytää suunnitelmaa joltakin sisustusalan ihmiseltä eikä kuvitella, että osataan itse? Ja se isoin kysymys: onko keittiön uusiminen ollenkaan tarpeellista, eikö vanha olisi kelvannut meille vanhoille ihmisille ihan hyvin, kun rahanreikiä on muuallakin?

Huomenna on kuitenkin pakko sanoa tähän asiaan jotakin lopullista.

Ihan kuin olisi jo ikävä vanhaa keittiötä, vaikka tuossahan se vielä on...

Muutama kuva mökiltä

Kylläpä täällä on ihanaa! Siis vaikka kevät ei ole ollenkaan niin pitkällä kuin kuvittelin, eikä näille korkeuksille taida olla tulossa edes sitä paljon mainostettua helleaaltoa huomiseksi. Järvellä on jopa vielä harmaita jäälauttoja, jotka haihtuvat hitaasti sumuna ilmaan. Mökin ikkunasta katsottuna rantaviivan sula vesi näyttää valkoiselta lumelta, jää harmaalta vedeltä. Ensimmäisenä yönä kuvittelinkin, että oli satanut lunta.

Keitele höyryää.

Tänä vuonna jäät ovat koetelleet laituria näin pahasti. Nyt on pakko tehdä isompia korjauksia.

Mutta joka puolella kuhisee. Käki (tai luultavasti niitä on monta) kukkuu hulluna yötä päivää, pikkulinnut sirkuttavat minkä kurkusta lähtee, lokki hautoo (?), telkkä ui ylväänä. Onomatopoeettinen kuikka huikkasi kuuluvasti aamulla huomenet, kun sain ulko-oven avattua. Tikka tuli koputtelemaan pihapiiriin ja tavallinen harakkakin halusi äänekkäästi huomiota.

Perhosetkin ovat jo tulleet ja valitettavasti ensimmäiset hyttysetkin inisevät korvan juuressa. Onneksi niitä ei ole vielä kovin monta.

Puut pidättelevät vielä silmujaan. Ei tarvita kuin pari lämmintä päivää ja muutama sadekuuro, niin alkukesän vihreys on täälläkin. Toivottavasti ehdimme nähdä sen ennen kuin on palattava Tampereelle.

Äänimaisema on jotain aivan muuta: lokkien kirkunaa, joutsenten töräyttelyä ja taustalla käen tauokoamatonta kukuntaa.

Tänään ahkeroitiin aamupäivä pihassa, leikattiin vielä puita ja pensaita ja haisteltiin kevättä. Tänä keväänä näyttää olevan isojen leikkausten vuoro. Mehän tehdään pihatöitä enemmän fiiliksellä kuin suunnitelmallisesti. Olen kyllä alkanut asettaa itselleni pieniä päivätavoitteita, niin pieniä, että ne on helppo ylittää ja tuntea itsensä hyvinkin aikaansaavaksi.

Aamupäivän ahkeroinnin tuloksia. Ensi keväänä päästään ehkä vähemmällä.

Pieniä ilon aiheita, jotka sykähdyttävät.

Päivä mummona

Mummon perjantaipäivä alkaa herätyksellä klo 5.30. Omat aamutoimet hoituvat pikaisesti ilman aamiaista eikä kassiinkaan pakata kuin kaiken varalta -vaihtovaatteet. Kaksi tuntia autossa vilkkaalla moottoritiellä vilahtaa nopeasti, kun pappa on ratin takana. Se on päivän ainoa hetki, jolloin voi vielä yrittää ajatella omiaan.

Pikku sormet räpläävät oven lukkoa auki välittömästi, kun olemme soittaneet ovikelloa. Meitä on odotettu eikä täällä ole enää tietoakaan aamu-uneliaisuudesta. Leikit on aloitettava välittömästi. Vanhemmat yrittävät antaa viimeisiä ohjeitaan ennen lähtöään.Tämä on tuttua puuhaa, kyllä me selvitään, ajattelen, ja keskityn enemmän pikkupojan asiaan.

Uloslähtöä on alettava valmistella ajoissa, jos mielii ehtiä tehdäkin siellä jotain, se on opittu aiemmilta kerroilta. Ja pienemmän päiväuniaika on muistettava: on itsekin oltu todistamassa, kuinka lapsi on nukahtanut lounaspöytään. Olemme päättäneet viedä pojat lounaalle läheiseen lounasravintolaan, niin että ruoanlaitolta säästyy aikaa yhteisiin touhuihin. Eikä olisi hauskaa, jos yksi lounastaja olisi unessa.

Aikataulut takaraivossa pääsemme ulos ilman isompia ongelmia. Vaatteet löytyvät ja ne puetaan päälle ihmeemmin venkoilematta. Onko uhmaikä ohitettu vai mitä tämä yhteistyöhalu oikein on?

Pyörällä ajaminen on nelivuotiaan uusi taito ja sitä varten otetaan mukaan myös kypärä. Hienosti pyöräily sujuukin, vähän liiankin hienosti mummon mielestä, joka pelästyy joka kerta, kun lapsi polkee kaukana ja risteys lähestyy uhkaavasti. Nykylapset oppivat pyöräilemään ilman apupyöriä; toivottavasti he oppivat myös tarkkailemaan muita liikkeellä olevia ja pysähtymään tarvittaessa nopeasti.

Leikkipuistossa kerätään ruokahalua ja sitten suunnistetaan lounaspaikkaan. Pienemmälle kelpaa kaikki, isompi on vähän ronkelimpi ja häntä täytyy vähän kiristää jälkiruokapannukakulla, jotta pääruokaakin menisi mummon mielestä tarpeellinen ja terveellinen määrä. Pappa tarjoilee sitten pyynnöstä pannukakkua lisääkin. Pieni päiväkotikaveri käy tervehtimässä pienempää, tietää jopa hänen nimensä; hänkin on tullut lounaalle isovanhempiensa kanssa, kun päiväkodissa on suunnittelupäivä. Meidän seuralaisemme ei ole vielä siinä iässä, että menisi mitenkään tolaltaan ihanan tyttölapsen seurassa vaan jatkaa tyynenä syömistään. Me aikuisetkin saamme ruokamme hotkaistua kaiken järjestelyn ja huolehtimisen ohessa.

Päiväuniaika lähestyy ja kotiin kiiruhdetaan reipasta vauhtia. Kaikkialla liehuvat Suomen liput tarjoavat sopivasti ihmetyksen aihetta, eikä pikkumies nukahda matkalla. Vasta kotiparvekkeella hän uinahtaa välittömästi, vaikka naapuritalon pihasta kuuluukin moottorisahan ääni.

Kahden tunnin päiväunien aikana ehdimme pelata isomman pojan kanssa Aliasta ja Karamellipeliä kahdella eri tavalla, rakentaa hurjan pitkän junaradan, joka suunnitellaan ensin huolella (mummo saa olla rakennusmestari), lukea Aku Ankka Junioria ja aloittaa jopa planeettapalapelin kokoamisen. Siinä mummo on ihan opppilaan roolissa: lapsi osaa planeetat ja sisä- ja ulkoavaruudet vaikka unissaan.

Voittaminen ja onnistuminen on pelissä lapselle tärkeää (niinhän se on aikuisellekin, se on vain opittu paremmin piilottamaan!) ja kun iltapäivällä ehditään toistamiseen ulos, tästä asiasta keskustellaan taas. Lautapelejä pelattaessa on monta kertaa käsitelty voittamisen ja häviämisen tunteita, nyt puistossa yritän selittää joukkuepelaamisen ideaa. Pikkuvelikin haluaisi potkaista palloa, ja mummo myös, mutta aika kauan kestää ennen kuin sitä meille syötetään. Saamme kuitenkin kaikki maaleja tehtyä, ihan kaikkia ei pappa-maalivahtikaan pysty torjumaan.

Rosvo ja poliisi -leikki kuuluu ehdottomasti puistoleikkien suosikkeihin. Nykyisin siinä ryöstetään nukkuvalta mummolta kassakaapista arvokas timantti, ja sitten poliisi jahtaa rosvoa, joka saadaankin kiinni ja pannaan vankilaan. Sieltä hän tietystä karkaa salakäytävää pitkin. Välillä roolit vaihtuvat ja mummo saa olla rosvo. Ovela rosvo piilottaa todisteet ja kestää jonkin aikaa ennen kuin ne löytyvät. Ja melkein koko ajan juostaan. Ja juoksemisessa mummo ei enää ollenkaan pärjää nelivuotiaalle!

Paljon ihan erilaista liikuntaa kuin kotona, monta hyvää keskustelua, yllättäviä syliin kipuamisia, kutitusta, naurua, halaamista, vitsejä ja kahdet kakkavaipat kuuluvat päivän saldoon. Varmaan jotain on jo unohtunutkin, niin paljon yhdessä päivässä kahden vilkkaan poikalapsen kanssa ehtii tapahtua.

Yhtään kunnollista valokuvaa en ehdi päivän aikana ottaa. Aina kun saan kameran viriteltyä, on lapsi jo ehtinyt muualle.

Kotona Tampereella olemme klo 21. Lasillinen punaviiniä, päivän sähköpostit ja uutiset presidentti Mauno Koiviston tilanteesta siirtävät mummon takaisin aikuisten maailmaan. Onneksi tämä ei kuitenkaa ole Päivä murmelina -elokuva: ihan joka päivä ei tällaista rumbaa jaksaisi, mutta sopivasti annosteltuna se on huippua.

Mummon päivästä ei ole yhtään kelvollista kuvaa. Tällainen vappukukista jäänyt asetelma ilahduttaa mummoa tietokoneen vieressä juuri nyt. 

Viikon liikuttavin hetki

Viikonlopun liikuttavin hetki koettiin sunnuntai-iltana, kun halattiin Tytärtä vajaan parin yhteisen tunnin jälkeen hyvästiksi tietoisina siitä, että pitkään aikaan sellaiseen läheisyyteen ei ole mahdollisuutta. Vieläkin nousee pala kurkkuun sitä muistellessa, eikä siitä nyt enempää.

Eilen Luetaan yhdessä -ryhmässä herkistyin kyyneliin (ihan totta!), kun pääsin puhumaan syvällisesti yhden opiskelijan kanssa. Emme keskustelleet rankoista elämäntilanteista, emme maailman ongelmista, emme edes koettelevasta säästä. Me puhuimme kieliopista.

Kyseinen opiskelija on ollut Suomessa jo useamman vuoden ja tekee täällä työtään suomen kielellä. Ilmeisesti kielemme oppiminen on käynyt häneltä helposti, niin vivahteikkasti hän itseään ilmaisee. Hän oli kuitenkin huolissaan suomen kieliopin hallinnastaan, ja siksi tein hänelle pienen harjoituspaketin. Hän oli niin innoissaan kielioppitehtävistä, ettei malttanut pitää minkäänlaista taukoa tehtävien tekemisessä. Ja miten hyvin hän ne ratkaisi! Muutamasta ongelmakohdasta keskustelimme, ja hän osasi heti soveltaa saamaansa tietoa.

1. Sanaluokat. Kirjoita seuraavien lauseiden sanojen yläpuolelle sanan sanaluokka.

Minä en ole tarpeeksi nuori tietääkseni kaiken. Nuoruus on upeata, mutta se ei ole elämänura. Jalat kasvavat usein järkeä nopeammin.Tiedän kaksi tekijää, jotka kasvattavat vahvat siivet: autiomaan avaruus ja ahdas häkki.      

Tästä aloitimme ja tämä oli ihan helppo nakki romanialaisopiskelijalle.

Tunnustimme yhdessä rakkautemme lauseenjäsennykseen ja hehkutimme, kuinka ihana tunne on, kun sanat loksahtelevat paikoilleen. Loogisuus ja järjestelmällisyys palkitsevat. Hän kertoi olleensa kotimaassaan Romaniassa lahjakas oman kielensä opiskelussa mutta valinneensa sitten kuitenkin järkevämmän, ja ilmeisesti paremmin palkatun, ammatin. Edelleen hän kuitenkin nauttii kielellisistä haasteista. Terävästi hän analysoi suomen kielenkin ongelmakohtia lyhyen keskustelumme aikana.

Onkohan hän osannut ratkaista nämä tehtävät kotona?

En ollut tajunnut, kuinka olen kaivannut tällaista ammatillista keskustelua. Normaalisti opetustunnit menevät niin, että yritän ilmaista itseäni mahdollisimman yksinkertaisesti ja pelkistäen, niin että vähäiselläkin kielitaidolla voi ymmärtää edes jotain. Kieliopista ei juurikaan kannata puhua ihmisille, jotka vasta opettelevat suomen sanoja.

Molemmat siinä pyyhimme silmiämme, kun erosimme. Ensi viikolla tätä liikutusta on toivottavasti luvassa lisää, vaikka en voikaan käyttää tämän tasoiseen opetukseen kuin pienen hetken. Etusijalla ovat tietysti he, jotka ovat vasta opiskelunsa ja arjesta selviämisen alussa.

Mutta lukukausi lähenee loppuaan, vaikka sitä on vaikea uskoa, kun katsoo ikkunasta ulos. Onneksi Pekka Pouta on huolehtinut siitä, että säälle ei voi enää kuin nauraa.

Punaista vai kimallusta?

Tänään on ollut kepeä askel ja yllättäen myös kepeä ja aikaansaava mielikin. Lienevätkö toisistaan riippuvaisia, siis lähinnä mieli askelista, kävin nimittäin aamulla ensimmäiseksi jalkahoidossa. Ihan liian pitkästa aikaa.

Kepein askelin mutta vielä talvikengissä kauppaan

Joka tapauksessa sen jälkeen oli mukava hetken pyörähdellä kaupungilla ja yllättäen kiinnostua kauppojen tarjonnasta, vaikka en mitään ostanutkaan. Iltapäivällä rästityöt koneen ääressä ovat sujuneet helposti, ja asiat alkavat olla järjestyksessä niin koneella kuin ajatuksissakin. Onpa mukava tunne!

Käsittämättömistä kevätsäistä huolimatta on tulossa kevät- ja kesäjuhlia, joihin olin tylsyydessäni ajatellut mennä vanhoissa vermeissä. Kaupungilla mieli kuitenkin muuttui. Kuinka monta vuotta voi pukeutua samaan mekkoon, kävi mielessä. Voisiko sisäinen uudistuminen ja virkistyminen alkaa ulkoa, ihan niin kuin jalkahoitokin tuntui todistavan. Kun en ostanut sitä Rintalan mekkoa, ostaisinko juhla-asuksi järkevämmät (?) ja monikäyttöisemmät pallohousut (Tyttären pallomekon innoittamana)? Niitä hypistelin ja ehkä menen viikonloppuna sovittamaankin.

Kaapeista siis todellakin löytyy niitä vanhoja vielä päälle mahtuvia juhlavaatteitakin. Ja välillä tuntuu olevan ihan okei kaivella sieltä päällepantavaa. Harva todellakaan muistaa, mitä kaikilla juhlavierailla milloinkin on päällä, siitä ei siis kannata olla huolissaan. Enemmän voisi olla huolissaan siitä, ettei enää välitä ulkoasustaan vaan ajattelee, ettei sen niin väliä ole. Kun kuitenkin on! Itselle tulee juhlamieli, kun vaatteet ilahduttavat, mutta ennen kaikkea on tietysti kohteliasta muita kohtaan miettiä pukeutumistaan.

Mutta missä menee raja? Milloin tietää, että joku vaate on ehdottomasti passé? Omiin silmiin kun ei aina voi luottaa peiliin katsoessa...

Kenkien kanssa on helpompaa. Niistä näkee heti, kun ne ovat kuluneet ja tuntee kipeästi, jos ne eivät sovi. Kenkien ostaminen taas on paljon hankalampaa kuin mekkojen, iän myötä varsinkin. Mukavuus edellä mennään nykyisin.

Kenkäosasto veti kuitenkin kaupassa tänään puoleensa eniten. Ja siellä kaikki punaiset kengät hohtivat erityisen ihanina. Olenko tulossa vanhaksi vai mistä on kyse? Yllättävän paljon punaista olikin tarjolla. Onkohan se kevään muotivärejä? Toinen trendi näytti olevan kimallus, jota löytyi niin juhla- kuin lenkkikengistäkin. 

Kimaltavia mutta muuten aika järkevän oloisia juhlakenkiä

Mukavan näköisiä Aran lenkkareita, joihin aika todennäköisesti päädyn. Nyt vasta huomasin hintalapun! Täytyykin harkita toisenkin kerran...

Punaista ja kimallusta samoissa kengissä!

Jotkut kesäkengät oikeasti tarvitsenkin. Ostanko punaiset vai kimaltavat? Eläkeläisellä ei ole varaa molempiin. 

Kevätkankeutta

Kirjoitan tätä Helsingissä sisaren asunnossa. Netti toimii viiveellä, kun se tulee puhelimen kautta.

Jotenkin nettiyhteyden hidas reagointi tuntuu kuvastavan omien aivojeni - ja miksei tunteidenkin - toimintaa viime aikoina. Olen ollut hidas huomaamaan mitään, innostumaan mistään ja tekemään minkäänlaisia päätöksiä. En ole pysynyt näiden kevätpäivien vauhdissa vaan jämähtänyt jonnekin kaamoksen kankeuteen.

En huomannut sini- ja valkovuokkoja golfkentällä. Mies huomasi, kuten myös nokikanat. 

Tällainen ristiriita maailman ja oman itsen välillä hämmentää. Varsinkin kun muistan kaksi edellistä kevättä, jolloin jokainen päivä oli täynnä elämyksiä, mieli pakahtunut uusista mahdollisuuksista, silmät ja korvat - ja sydän - auki koko ajan.

Monenlaista mukavaa tekemistä arkitoimien lisäksi on kuitenkin ollut. Olen käynyt hakemassa uudet hiukset Morilta, pelannut peräti kahdella golfkentällä, opettanut ihania naisia, päässyt ihan yllättäen jazzkonserttiin taidemuseoon, saanut tarjouksen lähteä viikonlopuksi Lontooseen. Muun muassa. Viime keväänä olisin saanut näistä kokemuksista intoa ja puhtia ja kirjoittanut monta blogipostausta. 

Onko kyse sopimattomasta ruokavaliosta, riittämättömästä unesta, hormonitoiminnan muutoksista, suoliston epäterveestä tilasta, vaiko ihan vain elämään kuuluvasta normaalista vaihtelusta levon ja tunnekuohujen välillä? En haluaisi ajatella, että elämyksistä on tullut niin arkisia, etten enää huomaa niitä. Pienestäkin voi iloita, uutta pitää kokeilla (ainakin jossain rajoissa), niin ajattelin vielä vähän aikaa sitten. 

Iltakävelyllä Herttoniemen rannassa havahduin siihen, että täällä on kevät pidemmällä kuin Tampereella. Jyhkeän männyn selkeät muodot näyttivät hyvältä.

Eilisiltaisesssa Vain elämää -ohjelmassa 18-vuotias Robin muistutti mummoakin, että riittää kun on sopivasti onnellinen. Huippuonnellinen ei tarvitse olla.

Tänään lähdemme viettämään Helsinki-päivää Museokortin kanssa. Ehkä ne elämyksen tunteet odottavat ihan nurkan takana. 

Jazzkonsertisssa Emil Aaltosen museossa en kehdannut kuvata esiintyjiä, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Ihailin toista tuntia lähietäisyydeltä huippukäsityön jälkiä menneitä ajoilta. Kyllä on taululla kunnon raamit!

P.S. Totta puhuen ei ihan näin surkeaa ole tainnut ollakaan. Nyt muistan, että vappuna Hämeenpuistossa Minna Canthin patsaalla esiintynyt Miskantti-kuoro sai tulkinnoillaan taas liikutuksen pintaan. Tuttu Leinon Nocturne sai sielunkin soimaan muistojen ja hetken tunnelman voimasta. "En mä enää aja virvatulta. onpa kädessäni onnen kulta."