Asiat tärkeysjärjestykseen

Blogihiljaisuutta on kestänyt poikkeuksellisen pitkään - muutama aloitettu postaus lopahti alkusanoihin. Muuta elämää sen sijaan on riittänyt. Niin paljon, että tietokone on ollut päiviä suljettuna, telkkariohjelmat jääneet katsomatta ja päivän lehdetkin lukematta.

Toukokuun viimeiset päivät vilahtivat lasten kanssa. Lisää lautapelejä lainattiin naapurin tytöiltä.

Mutta nyt helpottaa; on aikaa itselle ja omille ajatuksillekin. Varsinkin ajatuksille, kun ulos ei tee ollenkaan mieli: ikkunasta katselen kun rakeet pyyhkivät pihaa ja puut huojuvat tuulen riepottelemina. Huomisen golfvuoronkin jouduin perumaan, vaikka peli vanhojen työkavereiden kanssa olisi ollut kesäkelillä tosi mukava juttu.

Tänään siis levätään ja ihmetellään hiljaisuutta. Kolme ja puoli vuorokautta vauhdikkaiden ja äänekkäiden pikkupoikien kanssa on vienyt mummosta mehut. Siinä ohessa piti vielä hoitaa Luetaan yhdessä -opetus loppuun (raportointi odottaa toki vielä) ja viedä mökkiremonttia vähän eteenpäin. Kaikki on tehty, välillä vähän niin ja näin, mutta tehty. Kroppa muistuttaa työntäyteisistä päivistä, mutta hengitys alkaa jo tasaantua.

Tytär opetti kouluaikanaan äitiä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, kun työasiat olivat mennä perheen ja lasten edelle. Silloin puhuttiin siitä, että hänen mielestään äidin piti kuulustella häneltä ruotsin sanoja eikä korjata oppilaiden aineita. Opetuksen syvällisyys ei tainnut olla murrosikäisen mielessä, mutta äitiin se teki vaikutuksen. Ja sen jälkeen sitä on kyllä noudatettu! Perhe tulee aina ykkösenä.

Siispä nytkin mentiin pikkupoikien ehdoilla, muuta asiat tulivat kaukana perässä. Ja kylläpä meillä oli taas hauskaa, rankkaakin, mutta ennen kaikkea hauskaa.

Pojat kävivät ensimmäisen kerran golfkentällä kokeilemassa mailoja ja istumassa golfautossa. Bunkkerista tuli hiekkalaatikko ja muutenkin kokemus meni enemmän leikin puolelle, mutta ehkä jotain jäi itämäänkin. Lintutornille mentiin vanhemman pojan toivomuksesta; aikaisemmista käynneistä hän muisti jopa sen, miten mukavaa on kävellä pitkospuita pitkin. Museossa ehkä vähän pelättiinkin isoa höyrykonetta, mutta sen näkeminen käynnisti hienon keskustelun sähköstä. Mummolan pihassa juostiin kilpaa (mummokin juoksi) ja leikittiin hippaa.

Mummokin rakastaa pitkospuita! Niistä tulee ihan Suomussalmi-fiilis.

Sisällä rakennettiin, pelattiin ja salaa askarreltiin papalle synttärikortti. Ja juteltiin koko ajan. Hiljaista hetkeä ei tullut.

Itse olen aina jälkeenpäin yllättynyt, miten helppoa on mennä mukaan pikkupoikien ajatusmaailmaan, kertoa juttuja ja tarinoita ja keksiä leikkejä. Jotenkin kummasti me ollaan hetkessä samalla aaltopituudella, jossa on jännitystä, taikoja, kilpailua ja yllätyksiä. Välillä sieltä pitää heivata itsensä aikuisten puolelle ja huolehtia ruoka-asioista, mikä on tietysti toistuessaan niin usein aika väsyttävää, mutta tällä tavalla päivät vain vilahtavat ohi. Yhteen päivään mahtuu niin valtavan paljon!

Ihan pikkuisen harmittaa, että kevätjuhlapäivä suomen kielen opiskelijoiden ja opettajien kanssa ei ainakaan omassa mielessäni saanut tänä vuonna sille kuuluvaa painoarvoa, mutta kuten elämä on opettanut: asiat tärkeysjärjestykseen. Laulettiin me kuitenkin Suvivirsi.

Sunnuntaina päästiin nauttimaan kesästä ja grilliruoista terassilla. Sitten tuli melkein takatalvi. Ja taas odotellaan kesän lämpöä. Aurinkoista kesäkuuta!